— Noh, entä sitten, Costal-ystäväni?
— Nähkääs, kenraali, olen juuri miettinyt, kuinka helppo joillekuille meistä sinne hiipiminen pimeän tultua ja kuunarin valloittaminen olisi. Ja kun tämä kerran olisi vallassamme…
— Voisimme katkaista kaiken yhteyden linnan kanssa, keskeytti Galeana vilkkaasti; — ja sitten voimme nälällä pakoittaa sitä antaumaan. Herra kenraali, Jumalapa puhuu tämän intianin suulla. Teidän ylhäisyytenne, varmaankaan ette enään kieltäy antamasta minulle pyytämääni lupaa?
Tosin ei vaara kuunarin läsnäolosta ollut vähentynyt; mutta marsalkan innon ja niiden etujen houkuttelemana, joita laivan omistaminen tuottaisi, suostui vihdoin Morelos uskaltamaan tuon koetuksen.
— Jos voin ennustaa pilvistä, sanoi Costal, jonka mieltä tässä asiassa kysyttiin, — tulee tyyni päivä ja yö… ainakin puoliyöhön…
— Noh, entä puoliyön jälkeen? kysyi marsalkka,
— Tulee myrsky, vastasi Costal. — Mutta sitä ennen on kuunari ja Roqueta oleva meidän.
— Niin ne ovatkin! huudahti Galeana ihastuneena.
Nyt päätettiin, että marsalkka rupeaisi retken johtajaksi, Costal komentonsa alla.
— Tämä urhollinen don Kornelio ei soisi meille ikinä anteeksi, sanoi Galeana, — jos hänettä tekisimme tämän sankarityön.