— Rukoilkaamme onnettomien toveriemme sielujen puolesta… varsinkin katteini Lantejaan. Hänessä olemme menettäneet urhollisen upserin.
Tämän lyhyen ruumissaarnan perästä don Kornelion muistoksi pantiin venheet taasen liikkeelle ja soudettiin lyhintä tietä saareen.
Sillä välin istui tuo onnetoin Lantejas kumossa olevalla kanotilla, surkeasti katsellen ympärillään olevia aaltoja, jotka yhä tulivat kiihkeämmiksi ja korkeammiksi. Milloin ne olivat mustat, milloin ne loistivat kuni valkea, salaman raottaessa hänen päänsä päällä olevia mustia pilviä.
Hän kuulteli tarkasti. Hän kuuli tuulen rajusti pieksevän aaltoja, ikäänkuin ratsastaja kiihoittaisi hevoistansa piiskalla ja kannuksilla, hän kuuli aaltojen tyrskyn ähkävän, ikäänkuin oppimaton varsa tekisi vastarintaa ratsastajallensa.
Vähän väliä hän huusi tarmonsa takaa, mutta tuuli toi takasin hänen huutonsa vaahdon mukana, joka hänen kasvoihinsa loiskui.
Apua ei kuulunut eikä näkynyt. Costal oli kaiketi hukkunut tahi tullut niellyksi, ja tuo onneton upseri oli tullut siihen täydelliseen vakuutukseen, että sama kohtalo tulisi hänenkin osaksensa, kun eräiden esineiden näkeminen äkkiä pani hänet ilosta värisemään. Salaman valossa hän oli huomannut venheet erään mahdottoman aallon harjalla.
Hän näki ne ainoastansa silmänräpäyksen, sillä salaman sammuttua peittyivät venheet taasen yön pimeyteen.
Don Kornelio huudahti kovasti ja kuulteli vastausta. Ei yhtään ihmis-ääntä tullut hänen korviinsa. Hänen oman äänensä tukahutti aaltojen pauhina, eikä venheissä oleva väki voinut sitä kuulla.
Hän huusi huutamistansa, mutta samalla seurauksella… ei yhtään vastausta.
Taasen joutui hän syvimpään tuskaan, jopa milt'ei epätoivoonkin, kun hän seuraavan salaman leimahtaessa jälleen näki venheet vähän matkaa luotansa, mutta suoraan päinvastaisessa suunnassa. Ne olivat pimeässä soutaneet hänen ohitsensa ja menivät nyt tiehensä.