— Missäkö? Missäpä me muualla olisimme pait Roquetan saarella?
— Mutta miten me maalle pääsimme?
— Sangen helposti, katteini. Meillä ei ollut minkään vastarinnan kanssa taisteltava. Ei kelläkään espanjalaisesta vartiaväestä ole vihiä meidän läsnäolostamme; sillä kukapa uskoisi kuudenkymmenen miehen rohkenevan lähteä tällaisena yönä valloitusretkelle. Me tulemme käymään vihollisen kimppuun aivan sen aavistamatta.
— Ja mikä estää marsalkkaa nyt niiden kimppuun käymästä?
— Me emme ole niitä vielä löytäneet. Me emme vielä tiedä, missä linnoitus tahi me itse olemme. Ettekö näe yön olevan pimeän kuin kanunan suu ja ett'ei voi nähdä kättänsäkään edessään? He ovat turvassa, niinkauan kuin tämä myrsky kestää, ja niin olemme mekin kaikeksi onneksi.
Kello oli nyt, neljä aamusella, ja tuuli, joka yhä vielä vinkui täydessä raivossaan, vieritti isoja aaltoja rannalle, uhaten katkaista köydet, joilla venheet olivat maahan kiinnitetyt. Don Kornelio heitti pelkoa ilmaisevia silmäyksiä aaltoilevaan ulappaan, joka muutama hetki sitten oli hänet nielemäisillään.
Tätä ajatellen ja istuessaan huomasi hänen silmänsä erään miehen, joka meni rantaan puuhailemaan sinne kiinnitettyin venheiden kanssa. Don Kornelio luuli ensin miehen menneen katsomaan, olivatko venheet hyvässä korjussa, mutta ensi silmänräpäyksellä hän salaman valossa näki miehen kädessä puukon, ja tämä seikka muutti äkkiä katteinin ajatuksen juoksun.
— Mitähän tuo hommailee? hän kysyi Costalilta, osoittaen venheiden ääressä hääräilevää miestä.
— Peijakas! Hän leikkelee poikki köydet! huudahti intiani, hypähti seisovalleen sekä syöksyi don Kornelion seuraamana venheiden luokse.
Tultuaan rannan lähelle tunsi kumpainenkin noiden vaahtoavien aaltojen valjussa valossa marsalkka don Hermengildo Galeanan.