— Oh, katteini Lantejas, tekö siellä olette! lausui marsalkka lähemmäksi tultuansa. Hyvä! Voittehan auttaa minua näiden köysien poikkileikkaamisessa; ne ovat vankat kuin rauta.
— Köysien poikkileikkaamisessako! kertoi tuo hämmästynyt katteini. — Mutta mitenkä käy, jos meidän täytyy lähteä pakoon ylivoiman edessä?
— Juuri sitä aijonkin estää, vastasi marsalkka hymyillen. — Muutamat ihmiset sotivat kuin raukat ainakin, tietäessään pääsevänsä käpälämäkeen; mutta minä tahdon, että meidän miehet tulevat tappelemaan kunnollisesti.
Don Kornelio huomasi, ettei tässä puhe mitään auttaisi, jonkatähden hän ja Costal alkoivat auttaa marsalkkaa hänen rohkeassa yrityksessään.
— Kas noin, toverit! huudahti marsalkka, kun nuo kolme köyttä olivat poikkileikatut; nyt on meidän vaan tuominen merkkiraketit ja sitten päästäminen venheet tuuliajolle.
Näin lausuen astui rohkea päällikkö yhteen venheesen, tarttui rakettilaatikkoon ja kantoi sen Costalin sekä don Kornelion avulla maihin. Annettuaan sitten potkiin kullekin venheelle, huomasi marsalkka riemuiten, josta riemusta kuitenkaan katteini ei laisinkaan piitannut, näiden kolmen karkaavan rannasta pois vaahtoavien aaltojen harjalla. Pakeneminen oli mahdotoin. Valloittajien oli joko voittaminen tahi kuoleminen.
— Nyt, katteini Lantejas, sanoi marsalkka, — on parasta, että rupeatte makaamaan. Te tarvitsette seikkailustanne lepoa. Minä herätän teidät hyvissä ajoin. Sillaikaa saa Costal, jos mahdollista, tutkistella vihollisen asemaa. Päivän sarastaessa täytyy sekä linnoituksen että kuunarin olla meidän hallussamme.
Don Hermengildo, lausuttuaan tämän, kietoi kaappunsa kiinni ja meni pois. Costal ja katteini palasivat tuohon tilapäiseen, puiden väliin sijoitettuun leiriin. Tässä riisui intiani, katteinille mielipiteitään ilmaisematta, nuo loputkin vaatteet, jotka hänellä vielä olivat jäljellä, ja ryömi pensastoon, samoinkuin jaguari hiipii liejuisessa mutaikossa olevan alligatorin kimppuun.
KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.
Roquetan valloittaminen.