Turhaan koetti don Kornelio nukkua. Vaikka vuosikauden kestänyt sotilaselämä ja monessa verisessä taistelussa oleminen olivat häntä vaaroihin totuttaneet, oli hänestä kuitenkin jotain niin kiusallista siinä ajatuksessa, ett'ei pako olisi mahdollinenkaan, että hän ei saanut unen rahtuakaan silmäänsä.
Hänen maatessaan miettimässä onnetointa kohtaloansa palasi Costal tiedusteluretkeltänsä ja kertoi hänelle tutkimuksensa tulokset, jotka hän jo sitä ennen oli marsalkalle ilmaissut.
Intianin laskun mukaan oli tuossa espanjalaisessa vartiaväessä noin kaksisataa miestä, jotka olivat suljettuina pieneen, mullasta tehtyyn, saaren eteläosassa olevaan linnoitukseen, ei kauempana kuin kanunan kannon matkalla mejikoiaisesta leiristä. Linnoitusta suojeli kahdella kanunalla varustettu pengerrys. Kuunari, josta lähtenyt laukaus oli kanotille niin onnettomuutta tuottava, oli vähän matkan päässä maasta, pienessä lahdelmassa, joka ulottui linnoitukseen asti.
Päivän sarastaessa kutsui marsalkka pienen joukkonsa kokoon ja asetti sen riviin. Samalla kannatutti hän merkkiraketit eräälle leirin läheisyydessä olevalle kukkulan huipulle.
Nyt, ystäväni, hän lausui sotamiehille hillityllä äänellä — käymme vihollisen kimppuun, ja koska jokaista paikkaa, jossa olemme, voi pitää valloitettuna, onhan yhtä hyvä, jos heti ilmoitamme komentavalle kenralille Roquetan saaren sekä linnoituksen olevan meidän hallussamme. Sen olen hänelle luvannut.
Vastausta odottamatta otti marsalkka sikarin suustansa ja vei sen palavan pään yhden raketin sytytyslankaan, joka raketti seuraavassa silmänräpäyksessä nousi sähisten ilmaan, jättäen heleänpunaisen jäljen taivaan harmaalle pohjalle. Toinenkin raketti lähetettiin ilmaan, jonka jälkenä oli valkonen tulisäihky, ja sitten kolmas, joka loisti viheriäisen näköiseltä.
— Punaista, valkoista, viheriäistä, huudahti Galeana, — meidän kansallisvärejämme! Tästä merkistä olen sopinut kenraalin kanssa valloittamiseen nähden. Mejikolaisten leirissä olevat toverit ovat nähneet merkin. He luulevat meidän voittaneen, emmekä me saa heitä pettää. Eteenpäin voittohon!
Tämän käskyn annettuansa asettui Galeana miestensä eturiviin, jonka jälkeen koko joukko, Costalin opastamana, nopein askelin ryntäsi vihollista vastaan.
Linnoitusta lähestyessään kuului täältäpäin hätähuutoja, jotka ensin herättivät ryntääjissä suurta hämmästystä. Syy tähän tuli kuitenkin pian selville. Huudot eivät tulleet linnoituksesta vaan kuunarista, joka puiden lomasta näkyi taistelevan myrskyä vastaan ja täydellisesti olevan tyrskyjen vallassa. Karirivi oli tuulen alapuolella, ja tätä vastaan ajelehti tuo onnetoin laiva, huolimatta merimiesten ponnistuksista sen pelastamiseksi.
Kuunari oli myrskyn raivotessa menettänyt ankkurissa ja kulki nyt nopeasti perikatoonsa. — Jesus Maria! huudahti Galeana tämän nähdessänsä. — Toverit, mikä vahinko! Se joutuu epäilemättä hukkaan, ja minä kun luulin saavani sen saaliikseni. Peijakas, me saamme ainoastansa laivahylyn!