Miksi sitä arastelette, kun kerran ette voi siitä peräytyä? Olette nähneet kyllin monta niitä, joille kuoleminen on ollut hyväksi, he kun siten ovat välttäneet suuria kärsimyksiä; mutta oletteko nähneet ketään, jolle se olisi ollut pahaksi? Onhan kovin yksinkertaista paheksia seikkaa, jota ette ole kokeneet, ette itsessänne ettekä muissa. Miksi olet tyytymätön minuun ja kohtaloosi? Teemmekö sinulle vääryyttä? Onko sinun hallittava meitä vai meidän sinua? Vaikka ikäsi ei olekaan päässyt täyteen määrään, niin elinaikasi on. Pieni ihminen on kokonainen ihminen niinkuin suurikin. Ei ihmisiä eikä heidän elinpäiviään mitata kyynärämitalla. Ajatelkaahan todenteolla, kuinka paljon vähemmin siedettävä ja kuinka paljon tukalampi olisi ihmiselle ainainen elämä kuin se, jonka minä hänelle olen suonut. Jos teillä ei olisi kuolemaa, niin te kiroaisitte minua lakkaamatta siitä, että olin teiltä sen riistänyt. Olen tahallani sekoittanut siihen jonkin verran katkeruutta, estääkseni teitä, huomatessanne sen mukavaksi käyttää, tavoittelemasta sitä liian ahnaasti ja maltittomasti. Saadakseni teidät pysymään sillä kohtuullisuuden kannalla, jota teiltä vaadin, ettette karta elämää ettekä kammoksu kuolemaa, olen sovitellut kummankin keskinkertaisen makeaksi ja katkeraksi. Minä opetin Thaleelle, ensimmäiselle viisaistanne, että eläminen ja kuoleminen oli yhdentekevää: senpätähden hän sille, joka kysyi häneltä, miksikä hän ei kuollut, vastasi sangen viisaasti: senvuoksi, että se on yhdentekevää. Vesi, maa, ilma ja tuli ynnä muut tämän rakenteeni osat eivät ole enemmän elämäsi kuin kuolemasi välineitä. Miksi pelkäät viimeistä päivääsi? Se ei vaikuta kuolemaasi enempää kuin muutkaan: viimeinen askel ei vaikuta väsymystä, se päästää sen valtaan. Jokainen päivä kulkee kohti kuolemaa; viimeinen saapuu perille.'

Kas siinä luontoäitimme hyvät huomautukset.

Mutta nyt olen usein miettinyt sitä, mistä johtuu, että sodissa kuoleman kasvot, olkoonpa että näemme ne itsessämme tahi muissa, ovat verrattoman paljon vähemmän peloittavat kuin kodeissamme (muutoinhan armeija olisi pelkkiä lääkäreitä ja itkusuita), ja että, vaikka se on aina sama, maalaisilla ja halpasäätyisillä ihmisillä kuitenkin on siihen paljon enemmän uskallusta kuin muilla. Luulen itse asiassa, että nuo peloittavat elkeet ja laitteet, joilla me sen ympäröimme, peloittavat meitä enemmän kuin se itse: aivan muuttunut elämän meno; äitien, vaimojen ja lasten valitushuudot; hämmästyneitä ja tyrmistyneitä ihmisiä käymässä luonamme; paljon kalpeita ja itkettyneitä palvelijoita ympärillämme; päivänvalosta suljettu huone, vahakynttilöitä palamassa, vuoteemme ääressä lääkäreitä ja saarnaajia; lyhyesti: kaikki ympärillämme kaameata ja peloittavaa; johan olemme kuin käärinliinoissa ja haudassa. Lapset pelkäävät ystäviänsäkin, nähdessään heidät naamioituina; samoin teemme mekin. Täytyy riisua naamari asioilta niinkuin henkilöiltäkin: kun se on riisuttu, emme löydä sen alta muuta kuin sen saman kuoleman, johon eräs palvelija tahi yksinkertainen kamarineitsyt hiljattain meni pelkäämättä. Onnellinen se kuolema, joka ei anna aikaa tuollaisten menojen valmisteluun.

5
TOTTUMUKSEN VOIMASTA JA MIKSI EI SAISI
LIIAN HELPOSTI MUUTTAA HYVÄKSYTTYÄ LAKIA
(I, 22)

Tottumuksen voiman näyttää minusta sangen hyvin käsittäneen se, joka ensimmäisenä keksi tuon tarinan, että eräälle maalaisvaimolle, joka oli tottunut hyväilemään ja kanniskelemaan sylissään vasikkaa sen syntymähetkestä saakka ja yhä edelleen sitä jatkoi, tämä tuli sellaiseksi tavaksi, että vaikka vasikka jo oli suuri härkä, hän yhä vain sitä kantoi. Sillä tottumus on todellakin voimakas ja ovela koulumestari. Vähitellen, salavihkaa se laskee valtansa meissä lujalle pohjalle; mutta kun se, noin hiljalleen ja vaatimattomasti aljettuaan, on ajan oloon sen vakaannuttanut ja juurruttanut, näyttää se meille piankin tuimaa ja tyrannimaista naamaa, jota vastaan meidän ei enää ole lupa nostaa edes silmiämmekään. Näemme sen joka hetki pakottavan luonnon säännötkin taipumaan: Usus efficacissimus rerum omnium magister...[35]

Minusta näyttää, että suurimmat paheemme pääsevät alkuunsa jo hennoimmassa lapsuudessamme, ja että tärkein osa kasvatustamme on jätetty imettäjäin käsiin. Äitejä hauskuttaa nähdä lapsen vääntävän kananpojalta niskat nurin ja vallattomuudessaan mukiloivan koiraa ja kissaa; ja monikin isä on niin typerä, että pitää hyvänä urheuden enteenä sitä, kun näkee poikansa herjaten antavan nyrkiniskuja talonpojalle tahi palvelijalle, joka ei puolusta itseään, ja näppäryytenä sitä, kun näkee hänen jollakin ilkeällä vilpillä ja kepposella ovelasti petkuttavan toveriaan. Siinä ovat kuitenkin julmuuden, tyrannimaisuuden ja kavaluuden oikeat siemenet ja juuret. Ne itävät siellä ja kasvavat sitten ripeästi ja rehoittavat voimakkaasti tottumuksen vaalimina. Ja sangen vaarallinen kasvatusmenetelmä on puolustella noita häijyjä taipumuksia iän hentoudella ja asian vähäpätöisyydellä: ensiksikin siinä puhuu luonto, jonka ääni silloin on puhtaampi ja teeskentelemättömämpi, kun se on hennompi ja uudempi; toiseksi pettämisen rumuus ei riipu eroituksesta kultarahojen ja nuppineulojen välillä, se riippuu siitä itsestään. Ymmärtääkseni on paljon oikeampaa päätellä näin: "Miksei hän pettäisi kultarahoissa, koska hän kerran pettää nuppineuloissa?" kuin kuten tavallisesti päätellään: "Asiahan koskee vain nuppineuloja; hän varoisi niin tekemästä, jos se koskisi kultarahoja." Tulee huolellisesti opettaa lapset vihaamaan paheita niiden oman luonnon vuoksi, tulee opettaa heille niiden luonnollinen rumuus, jotta he eivät välttäisi niitä vain teoissaan, vaan varsinkin sydämissään, niin että niiden pelkkä ajatuskin on heille inhoittava, minkä naamarin alla ne piillevätkin.

Omantunnon lait, joiden me sanomme syntyvän luonnosta, syntyvät tottumuksesta; kun kukin sisimmässään kunnioittaa ympäristössään hyväksyttyjä ja omaksuttuja mielipiteitä ja tapoja, niin hän ei voi niistä vapautua tunnonvaivoitta eikä niitä noudattaa hyväksymättä menettelyään. Kun kreetalaiset muinoin tahtoivat kirota jotakuta, niin he rukoilivat jumalia totuttamaan hänet johonkin pahaan tapaan. Mutta sen mahdin päävaikutus on, että se vangitsee ja valtaa meidät siihen määrään, että meidän tuskin on mahdollista irtautua sen kynsistä ja syventyä itseemme, pohtiaksemme ja arvostellaksemme sen määräyksiä. Kun me itse asiassa imemme ne itseemme äitimme maidon mukana, ja kun maailma esiintyy meille sellaisena ensi näkemästämme asti, niin meistä tuntuu, että synnynnäinen kohtalomme on elää ja toimia juuri niin; ja yleiset ajatustavat, joiden näemme olevan arvossa ympäristössämme ja jotka ovat juurtuneet sieluumme isiemme siemenestä, tuntuvat meistä kaikkialla vallitsevilta ja luonnollisilta: ja siitä sitten johtuu, että mikä on totutusta tavallisuudesta poikkeavaa, sen luullaan olevan järjenkin tolalta poikkeavaa: jumala tietää kuinka mielettömästi useimmiten!...

Ken tahtoo päästä riippumattomaksi tästä tavan ankarasta ennakkotuomiosta, se tapaa monenmoista ehdottoman varmalla päätöksellä hyväksyttyä, joka ei perustu muuhun kuin siihen liittyvän tavan harmaaseen partaan ja vanhuudenryppyihin: mutta poistettuaan tuon naamarin, perustaen asiat totuuteen ja järkeen, hän tuntee ajatustapansa ikäänkuin kokonaan mullistuneen ja kuitenkin asettuneen paljon varmemmalle pohjalle. Kysyn häneltä silloin esimerkiksi, mikä saattaa olla eriskummaisempaa kuin nähdä kansan olevan pakoitetun noudattamaan lakeja, joita se ei koskaan ole ymmärtänyt, olevan sidotun kaikissa yksityisissä asioissaan, avioliitoissaan, lahjoituksissaan, testamenteissaan, myynneissään ja ostoissaan sääntöihin, joita se ei voi tuntea, ne kun eivät ole kirjoitetut eivätkä julkaistut sen kielellä, ja joiden selittäminen ja käyttö sen pakostakin täytyy maksaa rahalla...