toiset ovat väittäneet, että ne vain jälleen liittyivät ja kiintyivät siihen; toiset, että ne luotiin jumalallisesta aineesta; toiset, että enkelit loivat ne tulesta ja ilmasta; toiset, että se tapahtui ikimuistoisina aikoina, toiset itse tarpeen hetkellä. Eräät väittävät niiden astuvan alas kuun kehältä ja palaavan sinne. Enimmät muinaisajan filosofit uskoivat, että ne syntyvät isästä poikaan samalla synnytystavalla kuin kaikki muutkin luonnolliset oliot, ja he päättelivät tämän lasten ja isien yhdennäköisyydestä:

instillata patris virtus tibi;[314]
fortes creantur fortibus et bonis;[315]

ja siitä, että nähdään siirtyvän isästä lapsiin ei vain ruumiillisia merkkejä, vaan myöskin yhtäläisyyttä luonnon- ja mielenlaatuun ja sielun taipumuksiin nähden:

denique cur acris violentia triste leonum
seminium sequitur, dolu vulpibus et fuga cervis
a patribus datur, et patrius pavor incitat artus,
— — — — —
si non certa suo quia semine seminioque
vis animi pariter crescit cum corpore toto;[316]

päätellen, että siihen perustuu jumalan vanhurskaus, joka rankaisee lapsissa isäin pahat teot, koskapa isäin paheiden tahra on tavallaan tarttuneena lasten sieluun, ja heidän tahtonsa vallattomuus on yhteinen näillekin; ja päätellen vielä lisäksi, että jos sielut olisivat peräisin jostakin muualta, kuin luonnollisesta jälkeläisyydestä, ja jos ne olisivat olleet jotakin muuta ruumiin ulkopuolella, niin niillä olisi muisto ensimmäisestä olotilastaan, koskapa niille on ominaista luontainen kyky päätellä, järkeillä ja muistaa.

Si in corpus nascentibus insinuatur,
cur super anteactam aetatem meminisse nequimus,
nec vestigia gestarum rerum ulla tenemus?[317]

Sillä tehdäksemme selväksi sielujemme tilan, niinkuin tahdomme, täytyy otaksua ne täysin tiedolla varustetuiksi, silloin kun ne ovat luonnollisessa yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan, niin ollen ne olisivat olleet sellaiset, ollen vapaat ruumiin vankeudesta, yhtä hyvin ennenkuin ne joutuivat siihen, kuin toivomme, että ne tulevat olemaan sellaiset sen jälkeen kuin ne ovat siitä päässeet; ja tämä tietonsa niiden pitäisi muistaa vielä ollessaan ruumiissa, kuten Platon sanoi, että se, mitä opimme, ei ollut muuta kuin muisto siitä, mitä olimme tietäneet, jonka seikan jokainen voi oman kokemuksensa nojalla väittää olevan väärän, ensiksikin koska me emme oikein muista muuta kuin mitä meille opetetaan, ja koska, jos muisti tekisi moitteettomasti tehtävänsä, se palauttaisi mieleemme ainakin jonkin piirteen oppimamme ulkopuolelta; toiseksi, mitä se tiesi ollessaan puhtautensa tilassa, se oli tosi tietoa, ja se tunsi jumalallisella älyllään asiat semmoisina kuin ne ovat, kun sitävastoin täällä siihen istutetaan valhe ja pahe, jos sille annetaan tietoja niistä, ja siinä se ei voi käyttää muistiansa, koska tämä kuva ja käsitys ei koskaan ole siinä asunut. Kun sanotaan, että ruumiin vankina oleminen tukahduttaa sen luontaiset kyvyt, niin että ne kaikki siinä sammuvat, niin se on ensiksikin ristiriidassa tuon toisen uskon kanssa, joka pitää sen voimia niin suurina ja niitä sen toimia, jotka ihmiset huomaavat tässä elämässä, niin ihmeteltävinä, että niistä on päätetty sen olleen menneisyydessä jumalallisen ja iankaikkisen ja sen olevan tulevaisuudessa kuolemattoman:

Nam si tantopere est animi mutata potestas,
omnis ut actarum exciderit retinentia rerum,
non, ut opinor, ea ab letho iam longior errat.[318]

Sitäpaitsi sielun voimia ja vaikutuksia tulee tarkastaa juuri tässä elämässä, meidän keskuudessamme, eikä muualla; kaikki sen muut erinomaiset avut ovat sille turhia ja hyödyttömiä; juuri sen nykyisen tilan tulee vastata ja ilmaista koko sen kuolemattomuutta, ja ainoastaan ihmisen elämästä se on vastuuvelvollinen. Olisi tehty väärin, jos olisi niukennettu sen kykyjä ja voimia, jos siltä olisi riistetty aseet, ja sitten sen vankeuden, sen heikkouden ja sairauden aika, aika, jolloin se olisi ollut pakonalaisessa tilassa, pantaisiin perustukseksi tuomiolle ja iankaikkiselle ja ainaiselle kadotukselle, ja jos tyydyttäisiin ottamaan huomioon niin lyhyt aika, joka kestää ehkä tunnin tahi pari, tahi pahimmassa tapauksessa vuosisadan, jotka iankaikkisuuteen verraten eivät ole muuta kuin silmänräpäys, ja tämän ajanhetken nojalla määrättäisiin ja säädettäisiin lopullisesti koko sen oleminen; olisi myöskin kohtuuton epäsuhde antaa iankaikkisen palkan olla seurauksena niin lyhyestä elämästä. Päästäkseen tästä vaikeudesta ajattelee Platon, että tulevassa elämässä saatavat palkat eivät kestä kauempaa kuin sata vuotta, ollen suhteelliset ihmiselämän pituuteen, ja meikäläisistä filosofeista useat myöskin ovat määränneet niille ajalliset rajat; niin ollen he arvelivat, että sen synty oli inhimillisten olosuhteiden yleisen luonteen mukainen, niinkuin sen elämäkin, Epikuroksen ja Demokritoksen mielipiteen mukaan, joka on yleisimmin hyväksytty seuraavain selväin ilmiöiden nojalla: Että nähtiin sen syntyvän samalla tavalla, mikä ruumiillekin oli mahdollinen; nähtiin sen voimien karttuvan niinkuin ruumiillistenkin; siinä huomattiin lapsuuden heikkous ja ajan oloon miehuuden voima ja kypsyys ja sitten heikkeneminen ja vanhuus ja vihdoin vanhuuden raihnaus:

gigni pariter cum corpore et una
crescere sentimus, pariterque senescere mentem;[319]