Minusta näyttää, että filosofit tuskin ovat koskettaneet tätä kieltä enempää kuin erästä toistakaan yhtä tärkeätä. Heillä on aina huulillaan, lohduttaakseen meitä kuolevaisia kohtalossamme, seuraava vaihtoehto: "Sielu on joko kuolevainen tahi kuolematon; jos se on kuolevainen, niin se on oleva vailla kärsimyksiä; jos se on kuolematon, niin se parantuu parantumistaan." He eivät milloinkaan kosketa toista haaraa: "Entä jos se pahentuu pahentumistaan?" ja jättävät runoilijain tehtäväksi tulevilla rangaistuksilla uhkaamisen; mutta siten käy heille pelaaminen helpoksi. He jättävät huomioon ottamatta kaksi seikkaa, jotka usein johtuvat mieleeni heidän esityksissään. Palaan ensinmainittuun. Tuolle sielulle käy mahdottomaksi noudattaa stoalaisten korkeinta hyvää, joka on niin vakava ja luja; meidän oivan viisautemme täytyy tässä kohdin antautua ja luopua aseistaan. Sitäpaitsi he katsoivat myöskin, ihmisjärjen itserakkauden johdosta, että kahden niin erilaisen osan kuin kuolevaisen ja kuolemattoman yhtyminen ja yhdessäolo oli mahdoton ajatella:
Quippe etenim mortale aeterno iungere, et una
consentire putare, et fungi mutua posse,
desipere est. Quid enim diversius esse putandum est,
aut magis inter se disiunctum discrepitansque
quam, mortale quod est, immortali atque perenni
iunctum in concilio saevas tolerare procellas?[325]
Edelleen he tunsivat sielun vaipuvan kuolemaan, niinkuin tekee ruumiskin:
simul aevo fessa fatiscit,[326]
minkä seikan Zenonin mielestä unen vertauskuva kyllin selvästi meille todistaa; hän näet katsoo, että "se on sielun tainnostila ja voipumus yhtä hyvin kuin ruumiin", contrahi animum et quasi labi putat atque decidere:[327] Ja mitä tulee siihen ilmiöön, joka eräissä henkilöissä huomattiin, että sen voima ja virkeys säilyi elämän loppuun, niin he arvelivat sen johtuvan tautien erilaisuudesta, samoin kuin nähdään, että ihmiset tällä viimeisellä hetkellään säilyttävät mikä minkin aistin, mikä kuulon, mikä haistin vikaantumattomana, eikä tavata niin täydellistä heikkenemistä, ettei joitakin osia jäisi koskemattomiksi ja elinvoimaisiksi:
Non alio pacto, quam si pes quum dolet aegri,
in nullo caput interea sit forte dolore.[328]
Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön silmä auringon kirkkauteen, kuten Aristoteles sanoo. Millä me paremmin voisimme saada sen siitä vakuutetuksi kuin niin törkeällä sokaistuksella niin ilmeisessä valossa? Sillä päinvastainen mielipide, että sielu on kuolematon, josta Cicero sanoo, että sen, ainakin kirjallisten todistusten mukaan, ensimmäisenä esitti Pherekydes Syrius, joka eli Tullus-kuninkaan aikana (toiset pitävät sitä Thaleen, toiset toisten keksimänä), on se inhimillisen tieteen osa, jota on käsitelty suurimmalla varovaisuudella ja epäilyllä. Jyrkimpienkin dogmaatikkojen on pakko erittäinkin tässä kohdin heittäytyä Akatemian hämärien oppien turviin. Ei kukaan tiedä, mitä Aristoteles on väittänyt tästä asiasta, enempää kuin mitä kaikki vanhat filosofit yleensä, jotka käsittelevät sitä horjuvalla uskolla; rem gratissimam promittentium magis quam probantium,[329] hän on kätkenyt ajatuksensa vaikeatajuisten ja käsittämättömäin sanojen ja merkitysten pilviin ja jättänyt kannattajansa kiistelemään yhtä paljon mielipiteestään kuin itse asiasta.
Kaksi seikkaa teki heille tämän mielipiteen uskottavaksi, toinen, että ilman sielujen kuolemattomuutta ei olisi enää mihin perustaa turhamaiset toiveet kunniasta, joka on maailmassa ihmeteltävän vaikutusvoimainen näkökohta; toinen, että, kuten Platon sanoo, on sangen hyödyllinen usko, että paheet, vaikkakin saavat vältetyksi inhimillisen oikeuden silmän ja tiedon, kuitenkin aina jäävät alttiiksi jumalalliselle oikeudelle, joka niitä vainoaa vieläpä syyllisten kuolemankin jälkeen. Ihmisessä asuu äärimmäisen voimakas pyrkimys pitentämään olemassaoloaan; hän on pitänyt siitä huolen kaikin keinoin; ja ruumiin säilyttämistä varten ovat hautaukset, nimen säilyttämistä varten kunnia; hän on käyttänyt kaiken uskonsa itsensä jälleenrakentamiseen, kiihkeästi tavoitellen onneansa, ja itsensä tukemiseen keksinnöillään. Kun sielu levottomuudessaan ja heikkoudessaan ei voi seistä omin jaloin, niin se yhäti etsiskelee joka taholta lohdutuksia, toiveita ja perustuksia ja ulkonaisia esineitä, mihin tarttua kiinni ja mistä saada vakava pohja; ja niin heikoiksi ja haaveellisiksi kuin sen mielikuvitus ne sille tekeekin, niin se luottaa niihin turvallisemmin ja kernaammin kuin itseensä. Mutta ihmeellistä on, kuinka ne, jotka itsepäisimmin ovat pitäneet kiinni tästä niin oikeutetusta ja selvästä uskosta sielujemme kuolemattomuuteen, ovat olleet vähäväkisiä ja kykenemättömiä perustelemaan sitä ihmisvoimillaan: somnia sunt non docentis, sed optantis,[330] sanoi eräs vanha kirjailija. Ihminen voi tämän todistuksen nojalla huomata, että hän saa kiittää onnea ja sattumaa, jos hän itsestään löytää jonkin totuuden, koskapa silloinkaan, kun se on sattunut joutumaan hänen käsiinsä, hänellä ei ole millä tarttua siihen ja pitää se hallussaan, eikä hänen järjellään voimaa käyttää sitä hyväkseen. Kaikki, mitä meidän oma järkemme ja kykymme luo, olkoonpa se totta tahi väärää, on epävarmaa ja kiistanalaista. Rangaistakseen meidän ylpeytemme ja osoittaakseen meidän viheliäisyytemme ja kyvyttömyytemme Jumala pani toimeen muinaisen Baabelin tornin sekasorron ja hämmingin; kaikki, mitä yritämme ilman hänen apuansa, kaikki, mitä näemme ilman hänen armonsa valoa, se on vain tyhjää ja hulluutta; totuuden olemuksenkin, joka on yksi ja muuttumaton, me turmelemme ja pilaamme heikkoudellamme, kun onni antaa sen omaksemme. Mihin suuntaan ihminen yrittäneekin itsestään, niin Jumala sallii aina, että hän joutuu siihen samaan sekasortoon, josta hän antaa meille niin elävän kuvan sillä ansaitulla rangaistuksella, jolla hän löi Nimrodin ylpeyden ja tuhosi hänen pyramidinsa tyhjät rakentamishankkeet. Perdam sapientiam sapientium, et prudentiam prudentium reprobabo.[331] Se murteiden ja kielten erilaisuus, jolla hän hämmensi tuon työn, mitä se on muuta kuin se mielipiteiden ja perusteiden loppumaton kiista ja ristiriita, joka on eroittamaton inhimillisen tieteen joutavasta rakentamisesta ja sotkee sen sekaisin. Ja tarpeellista kyllä onkin, että se sen sotkee. Mikä meitä pitäisi aisoissa, jos meillä olisi hitunenkaan tietoa? Se pyhä mies on minua suuresti ilahduttanut, joka sanoo: Ipsa veritatis occultatio aut humilitatis exercitatio est, aut elationis attritio.[332] Mihin itseviisauden ja röyhkeyden määrään korotammekaan sokeutemme ja typeryytemme?
Mutta palatakseni jatkamaan esitystäni, se oli todellakin aivan oikein, että meidät pakotettiin turvautumaan yksin Jumalaan ja hänen armoonsa ja laupeuteensa niin jalon uskon totuuteen nähden, koskapa me vain hänen jalomielisyydestään saamme vastaanottaa kuolemattomuuden hedelmän, joka on iankaikkisen autuuden nauttiminen. Tunnustakaamme vilpittömästi, että Jumala yksin ja usko on sen meille sanonut; sillä luonnon ja järkemme opettamaa se ei ole; ja ken uudestaan tunnustelee luontoansa ja voimiansa, sekä sisäisiä että ulkonaisia, ilman tuota jumalallista etuoikeutta, ken tarkkaa ihmistä imartelematta häntä, se ei ole siinä näkevä sitä voimaa eikä kykyä, joka muistuttaisi muuta kuin kuolemaa ja maan multaa. Kuta enemmän me annamme ja olemme velkaa ja maksamme takaisin Jumalalle, sitä kristillisemmin menettelemme. Mitä entinen stoalainen filosofi sanoo saaneensa satunnaisesti hänen kanssaan yhtä mieltä olevilta ihmisiltä, eikö olisi parempi, että hän olisi saanut sen Jumalalta? Quum de animorum aeternitate disserimus, non leve momentum apud nos habet consensus hominum aut timentium inferos, aut colentium. Utor hac publica persuasione.[333]
Mutta nyt huomaa inhimillisten todisteiden heikkouden tässä asiassa erinomaisen hyvin niistä tarumaisista seikoista, joita he ovat liittäneet tähän mielipiteeseen saadakseen selville, mitä laatua oli tämä meidän kuolemattomuutemme. Jättäkäämme syrjään stoalaiset (usuram nobis largiuntur tamquam cornicibus: diu mansuros aiunt animos; semper, negant),[334] jotka myöntävät sieluille tämän elämän jälkeisen elämän, mutta rajoitetun. Levinnein ja yleisimmin omaksuttu käsitystapa, joka paikoitellen pysyy voimassa meidän päiviimme saakka, on ollut se, jonka perustajana pidetään Pythagorasta, ei siksi, että hän olisi sen ensimmäisenä keksinyt, vaan koska se sai suuren merkityksen ja saavutti paljon luottamusta senvuoksi, että hänenlaisensa arvohenkilö sen hyväksyi, nimittäin että sielut meidän ruumiistamme lähtiessään vain siirtyivät ruumiista toiseen, leijonasta hevoseen, hevosesta kuninkaaseen, vaeltaen siten lakkaamatta talosta taloon; ja hän itse sanoi muistavansa olleensa Aethalibes, sitten Euphorbos, senjälkeen Hermotimos, ja vihdoin Pyrrhoksesta siirtyneensä Pythagorakseen ja muistavansa itsensä kahdensadan kuuden vuoden ajalta. Eräät lisäsivät, että nämä samat sielut joskus nousevat taivaaseen ja sitten laskeutuvat sieltä vielä alas: