O pater, anne aliquas in coelum hinc ire putandum est
sublimes animas, iterumque ad tarda reverti
corpora? Quae lucis miseris tam dira cupido?[335]

Origenes väittää niiden menevän ja tulevan iankaikkisesti hyvästä pahaan tilaan. Se mielipide, jonka Varro mainitsee, on että ne neljän sadan neljän kymmenen vuoden kuluttua palaavat jälleen ensimmäiseen ruumiiseensa; Khrysippos arvelee, että se tapahtuu jonkin tuntemattoman ja rajoittamattoman ajanjakson kuluttua. Platon (joka sanoo saaneensa Pindarokselta ja muinaisesta runoudesta tuon uskon loppumattomiin vaihteleviin muutoksiin, jotka sielua odottavat, sekä sen rangaistukset että sen palkinnot kun toisessa maailmassa ovat vain ajallisesti rajoitettuja, samoin kuin sen elämä tässä maailmassa on vain ajallista) päättää sillä olevan erinomaisen tiedon kaikesta taivaassa, manalassa ja täällä maan päällä, missä se on liikkunut edes takaisin ja oleskellut monilla matkoilla; tämän kaiken se muistaa. Sen kulku on muutoin seuraavanlainen: "Ken on elänyt hyvin, se pääsee siihen taivaankappaleeseen, johon hän on määrätty; ken on elänyt pahasti, se muuttuu vaimoksi, ja jos hän ei sittenkään paranna itseänsä, niin hän muuttuu eläimeksi, jonka luonto soveltuu hänen paheellisiin elämäntapoihinsa, eikä näe rangaistustensa loppua, ennenkuin hän on palannut synnynnäiseen luontoonsa, puhdistuttuaan järjen voimalla hänessä olleista törkeistä, typeristä ja alkeellisista ominaisuuksista." Mutta enpä tahdo jättää mainitsematta sitä vastaväitettä, jonka epikurolaiset esittävät tähän muuttamiseen ruumiista toiseen; se on lystikäs; he kysyvät: "Mikä järjestys vallitsisi, jos kuolevien joukko sattuisi olemaan suurempi kuin syntyvien? Olinpaikastaan pois siirtyneet sieluthan näet joutuisivat survomaan toisiansa kilpaillessaan siitä, kuka ensiksi pääsisi sijoittumaan siihen ja siihen uuteen koteloon." Ja he kysyvät myöskin: "Miten ne kuluttaisivat aikansa odottaessaan, että niille valmistettaisiin asuinsija?" Tahi jos päinvastoin syntyisi enemmän eläimiä kuin kuolisi, niin he sanovat, että "ruumiit olisivat pahassa pälkähässä odottaessaan, että niihin puhallettaisiin niiden sielu; ja siten kävisi niin, että eräät niistä kuolisivat, ennenkuin ovat olleet hengissä".

Denique connubia ad veneris partusque ferarum
esse animas praesto, deridiculum esse videtur,
et spectare immortales mortalia membra
innumero numero, certareque praeproperanter
inter se, quae prima potissimaque insinuetur.[336]

Toiset ovat ajatelleet sielun pysähtyvän kuolleiden ruumiiseen ja elähdyttävän käärmeet, madot ja muut eläimet, joiden sanotaan syntyvän meidän maatuneista jäsenistämme, jopa tuhkastammekin. Toiset jakavat sen kuolevaiseen ja kuolemattomaan osaan; toiset kuvittelevat sen ruumiilliseksi ja siitä huolimatta kuolemattomaksi; eräät otaksuvat, että se on kuolematon, mutta vailla tietoa ja tuntemista. On niitäkin, jotka ovat arvelleet, että kadotukseen tuomittujen sieluista tulee paholaisia, ja eräät meikäläisistäkin ovat sitä mieltä, samoin kuin Plutarkhos ajattelee pelastetuista sieluista tulevan jumalia; on näet harvoja asioita, jotka tämä kirjailija esittää niin varmoin sanoin kuin tämän, kun hän sitävastoin muutoin kaikkialla pysyy epäilevällä kannalla ja kahden vaiheilla. "Täytyy olla sitä mieltä", sanoo hän, "ja lujasti uskoa, että hyveellisten ihmisten sielut luonnon ja jumalallisen oikeuden mukaan muuttuvat ihmisistä pyhimyksiksi ja pyhimyksistä puolijumaliksi; ja puolijumalista, puhdistuttuaan ja kirkastuttuaan täydellisesti, kuten puhdistusuhreissa, ja vapauduttuaan kaikesta kärsimysten alaisuudesta ja kuolevaisuudesta, ne muuttuvat, eivät minkään kansalaistensa säädöksen nojalla, vaan todellisuudessa ja järjellisen todennäköisyyden mukaisesti, kokonaan ja täydellisesti jumaliksi, saaden siten sangen onnellisen ja kunniakkaan lopun". Mutta ken tahtoo nähdä hänen, joka kuitenkin on hillityimpiä ja maltillisimpia joukossa, kiistelevän rohkeammin ja kertovan meille ihmeitään tästä asiasta, sitä neuvon lukemaan hänen puheensa Kuusta ja Sokrateen Haltijahengestä, joissa ilmeisemmin kuin missään muualla saattaa todeta, että filosofian mysteerioilla on paljon kummallista yhteistä runouden mysteeriain kanssa, kun ihmisymmärrys eksyy yrittämään tutkistella ja tarkastella kaikkea loppuun asti; aivan samoin kuin me väsyneinä ja vaivautuneina elämämme pitkästä juoksusta vaivumme takaisin lapsuuden tilaan. Kas siinä nyt ovat ne oivat ja varmat opetukset, jotka saamme inhimilliseltä tieteeltä kysymyksessä sielustamme!

Yhtä huimapäistä on se, mitä se meille opettaa ruumiin osista. Valitkaamme siitä vain esimerkki tahi pari, sillä muutoin eksyisimme tuolle myrskyiselle ja aavalle lääketieteellisten erehdysten merelle. Katsokaamme, ollaanko yksimielisiä edes siitä, mistä aineesta ihmiset synnyttävät toinen toisensa; sillä mitä tulee heidän ensimmäiseen luomiseensa, niin ei ole ihme, jos niin ylevässä ja kauan sitten tapahtuneessa asiassa ihmisymmärrys hämmentyy ja häipyy tyhjiin. Fysiikan tutkija Arkhelaos, jonka oppilas ja lemmikki Sokrates Aristoksenoksen mukaan oli, sanoi, että sekä ihmiset että eläimet oli luotu maitomaisesta liejusta, jonka lämpö pusersi esiin maasta. Pythagoras sanoo siemenemme olevan parhaan veremme vaahtoa; Platon, selkäytimen vuotoa, minkä hän päättää siitä, että tämä kohta ensimmäisenä tuntee väsymystä siitostyöstä; Alkmaion pitää sitä osana aivojen aineesta, ja että niin on, sanoo hän, näkyy siitä, että silmät samenevat niiltä, jotka rasittavat itseänsä ylenmäärin harjoittamalla lihallista yhteyttä; Demokritos katsoo sitä aineeksi, joka pusertuu ulos koko ruumiin massasta, Epikuros aineeksi, joka pusertuu ulos sielusta ja ruumiista; Aristoteles päättelee sen olevan eritettä, joka muodostuu veren ravintoaineesta ja viimeisenä leviää jäseniimme, toiset verta, jonka siitinelinten lämpö on kypsyttänyt ja sulattanut, minkä he päättävät siitä, että äärimmäisissä siitosponnistuksissa juoksee muutamia pisaroita puhdasta verta; ja tämä tuntuu olevan todennäköisintä, jos voi saada esiin mitään todennäköistä niin äärettömästä sekasotkusta. Entä kuinka monta ristiriitaista mielipidettä he muodostavatkaan saadakseen tuon siemenen tekemään vaikutuksensa! Aristoteles ja Demokritos ovat sitä mieltä, että naisilla ei ole siementä, ja että he nautinnon ja liikkeen kiihkossa päästävät vain eräänlaista hikeä, jolla ei ole mitään tehtävää siitoksessa; Galenus ja hänen kannattajansa väittävät päinvastoin, että siitos ei voi tapahtua, jolleivät siemenet yhdy. Kas tuolla lääkärit, filosofit, oikeustieteilijät ja jumaluusoppineet torailemassa sekaisin naistemme kanssa riitakysymyksestä: "Minkä määräajan kuluttua naiset kantavat hedelmänsä"; ja minä kannatan oman kokemukseni nojalla niitä heistä, jotka väittävät raskauden kestävän yksitoista kuukautta. Maailma on rakennettu tämän kokemuksen pohjalle; ei ole niin yksinkertaista naikkosta, joka ei voisi sanoa mielipidettään kaikista näistä riitakysymyksistä, ja kuitenkaan emme voi päästä niistä yksimielisiksi.

Tämä riittäköön todistamaan, että ihminen ei tunne itseään paremmin ruumiilliselta kuin henkiseltä puolelta. Olemme asettaneet hänet hänen itsensä tarkastettavaksi ja hänen järkensä hänen oman järkensä arvosteltavaksi, nähdäksemme, mitä se meille siitä sanoisi. Luulen kylliksi osoittaneeni, kuinka vähän se ymmärtää itseään; ja ken ei ymmärrä itseään, mitä se saattaa ymmärtää? Quasi vero mensuram ullius rei possitagere, qui sui nesciat.[337] Totta tosiaan, Protagoras lasketteli meille somia juttuja väittäessään, että ihminen on kaiken olevaisen mitta, hän, joka ei koskaan ole tuntenut edes omaa mittaansa; jos hän sitä ei ole, niin hänen arvonsa ei salli, että jollakin toisella luontokappaleella olisi tuo etuoikeus; mutta kun hän itsestään puhuessaan oli niin ristiriitainen, ja kun toinen mielipide lakkaamatta kumosi toisen, niin tuo hänelle edullinen lausunto ei ollut muuta kuin pilaa, joka vei meidät ehdottomasti siihen johtopäätökseen, ettei mittapuu eikä mittaaja kelvannut mihinkään. Kun Thales arvelee ihmisen tuntemisen olevan ihmiselle hyvin vaikeaa, huomauttaa hän hänelle, että kaiken muun tunteminen on hänelle mahdotonta.

Te, jota varten olen vastoin tapaani ottanut laatiakseni niin laajan yhtäjaksoisen esityksen, ette kai jätä tukematta Sebondianne tuolla tavallisella todistelutavalla, johon teitä joka päivä opetetaan, ja harjoitatte siinä älyänne ja oppineisuuttanne; sillä tätä viimeistä miekkailutemppua tulee käyttää vain äärimmäisenä apuneuvona; se on epätoivoinen yritys, joka teidän tulee sallia aseillenne vain riistääksenne vastustajaltanne hänen aseensa, ja salainen juoni, jota tulee käyttää vain harvoin ja varovasti. On suurta hurjapäisyyttä tuhota itsensä, tuhotakseen toisen; ei pidä tahtoa kuolla kostaaksensa, kuten Gobrias teki; kun näet hän oli sangen tiukassa käsikähmässä erään persialaisen ylimyksen kanssa, ja Darius tuli paikalle miekka kädessä eikä uskaltanut iskeä, peläten lyövänsä Gobriasta, niin tämä huusi hänelle, että hän iskisi pelkäämättä, vaikka lävistäisi heidät molemmat. Olen nähnyt hyljättävän kohtuuttomina kaksintaistelu-aseet ja -ehdot, jotka olivat epätoivoiset, ja joilla niiden tarjooja saattoi itsensä ja toverinsa asemaan, missä kuolema oli molemmille mahdoton välttää. Portugalilaiset ottivat Intian merellä vangiksi eräitä turkkilaisia, jotka tuskastuneina vankeuteensa päättivät polttaa poroksi sekä itsensä että herransa ja laivan, mikä heille onnistuikin hieromalla kahta laivannaulaa vastakkain, kunnes tulenkipinä putosi ruutitynnyreihin, joita oli siinä paikassa, missä heitä vartioitiin. Me käsittelemme tässä tieteiden loppuääriä ja kaukaisimpia ulkopalstoja, ja tieteissä samoin kuin hyveessä on liioittelu epätervettä. Pysytelkää te valtatiellä; ei ole hyvä olla niin rikkiviisas ja saivarteleva. Muistakaa mitä sanoo toskanalainen sananparsi:

Chi troppo s'assottiglia si scavezza.[338]

Kehoitan teitä mielipiteissänne ja puheissanne yhtä hyvin kuin elintavoissanne ja kaikessa muussa maltillisuuteen ja kohtuullisuuteen ja karttamaan kaikkea mullistavaa ja eriskummallista; kaikki liioittelut ovat minulle vastenmielisiä. Teidän, joka sillä arvovallalla, minkä ylhäinen asemanne teille antaa, ja vielä enemmän niiden etuoikeuksien vuoksi, joita teille antavat persoonallisemmat ominaisuutenne, voitte vain pelkällä katseellanne käskeä ketä tahdotte, olisi pitänyt antaa tämä tehtävä jollekulle ammattimiehelle tieteiden alalla, joka olisi aivan toisella tavalla tukenut tätä esitystä ja muodostanut sen paljoa rikkaammaksi. Kuitenkin tämä riittää teidän tarkoitustanne varten.

Epikuros sanoi laeista, että huonoimmatkin olivat meille niin välttämättömät, että ilman niitä ihmiset söisivät toinen toisensa; ja Platon näyttää toteen, että ilman lakeja me eläisimme kuin eläimet. Meidän järkemme on vallaton, vaarallinen ja hurjapäinen työase; ei ole helppoa yhdistää siihen järjestystä ja malttia; ja minun aikanani huomaamme, kuinka melkeinpä kaikki ne, joissa on jotakin harvinaista, yli muiden kohoavaa etevyyttä ja tavatonta henkistä vireyttä, ovat hillittömän vallattomia mielipiteissään ja tavoissaan; ihan ihmeekseen tapaa joukosta jonkun vakaantuneen ja tavalliseen seuraan sopivan. On täysi syy määrätä ihmisjärjelle niin ahtaat rajat kuin suinkin voi; tutkimuksissa kuten muussakin tulee laskea ja säännöstellä sen askeleet; täytyy taidokkaasti vetää sille sen temmellystanhuan rajat. Sitä koetetaan sitoa ja kahlehtia uskonnoilla, laeilla, tavoilla, tieteellä, opetuksilla, ajallisilla ja iankaikkisilla rangaistuksilla ja palkinnoilla; kuitenkin nähdään, että se liikkuvaisuudellaan ja vallattomuudellaan pääsee irti kaikista näistä siteistä; se on tyhjää täynnä oleva kappale, johon ei pääse mistään käsiksi ja jota ei voi ohjata; vaihteleva ja monimuotoinen kapine, jota ei saa solmituksi eikä kiinni pidetyksi.