Entäs mitä on sanottava siitä, että aistimme häiritsevät toinen toisiansa? Maalaus näyttää silmään kohokuvalta, mutta koskettaessa se tuntuu sileältä; tuleeko meidän sanoa, että myski on miellyttävää, vai ettei se sitä ole, se kun hivelee hajuaistiamme, mutta loukkaa makuamme? On yrttejä ja voiteita, jotka ovat omiaan jollekin ruumiinosalle, mutta vahingoittavat toista; hunaja on miellyttävää maultaan, mutta epämiellyttävää näöltään; on sormuksia, jotka ovat pykälöimällä laitetut sulkien muotoisiksi ja joita nimitetään kilpikirjoituksissa päättömiksi suliksi, eikä mikään silmä voi selvästi eroittaa niiden leveyttä eikä karttaa sitä harhakäsitystä, että ne toiselta puolelta levenevät levenemistään, toiselta suippenevat ja kapenevat, silloinkin, kun niitä pyörittää sormen ympäri; kuitenkin ne koskettaessa tuntuvat tasaleveiltä ja joka paikasta samanlaisilta.

Nuo henkilöt, jotka kiihoittaakseen hekumantunnettaan ennen muinoin käyttivät kuvastamaansa esinettä suurentavia peilejä, jotta ne jäsenet, joita heidän tuli käyttää, miellyttäisivät heitä enemmän näyttäessään siten suuremmilta silmiin, kumpaanko noista kahdesta aistista he uskoivat enemmän, näköönkö, joka sai nuo jäsenet näyttämään heistä niin paksuilta ja suurilta kuin he halusivat, vai tuntoonko, joka osoitti ne heille pieniksi ja mitättömiksi? Meidän aistimmeko antavat esineelle nuo eri ominaisuudet, ja onko esineillä kuitenkin niitä vain yksi? Niinkuin esimerkiksi näemme leivästä, jota syömme; se on vain leipää, mutta kun sitä käytämme, muodostuu siitä luita, verta, lihaa, karvoja ja kynsiä...; puun juuren imemä neste muuttuu rungoksi, lehdiksi ja hedelmäksi; ja ilma, joka on vain yhdenlaista, muuttuu torveen soviteltuna tuhansiksi erilaisiksi säveliksi. Meidän aistimmeko, sanon, muodostavat yhtälailla noille esineille eri ominaisuuksia, vai onko niillä ne itsessään? Ja kun tämä on epävarmaa, niin mitä voimme päättää niiden todellisesta olemuksesta?

Edelleen: koska tautien, hourailun ja unen satunnaiset tilat saavat esineet näyttämään meistä toisilta kuin miltä ne näyttävät terveiden, viisaiden ja valvovain mielestä, niin eikö ole luultavaa, että oikea tilamme ja luonnollinen vointimme myöskin saattaa antaa esineille laatuaan vastaavan olomuodon ja sovelluttaa ne itsensä mukaisiksi, samoin kuin tekee epäsäännöllinen vointimme, ja että terveytemme kykenee antamaan niille oman näkönsä niinkuin sairauskin? Miksei kohtuuden miehellä ole jotakin itseään vastaavaa esineiden muotoa, niinkuin kohtuuttomallakin, ja miksei hän yhtä hyvin paina niihin luonteensa leimaa? Kyllästynyt pitää viiniä äitelänä, terve maukkaana, janoinen herkkuna. Mutta koska meidän tilamme sovelluttaa esineet itseensä ja muuttaa ne itsensä mukaisiksi, niin emme enää tiedä, millaisia esineet ovat todellisuudessa, sillä kaikki tulee sieluumme aistiemme väärentämänä ja muuttamana. Jos harppi, kulmuri ja viivain ovat kierot, niin kaikki niillä määrätyt suhteet, kaikki niiden mitan mukaan rakennetut rakennukset ovat myöskin ehdottomasti epäonnistuneet ja heikot. Aistiemme epävarmuus tekee epävarmaksi kaikki, mitä ne aikaansaavat...

Sitäpaitsi, kuka on pätevä arvostelemaan näitä eroituksia? Samoin kuin sanomme uskonnollisissa kiistoissa tarvitsevamme tuomarin, joka ei kuulu kumpaankaan puolueeseen ja on vapaa ennakkopäätöksistä ja puolueellisuudesta, mikä ei ole mahdollista kristittyjen keskuudessa, samoin on tässä laita; sillä jos hän on vanha, niin hän ei voi arvostella vanhojen kantaa, ollen itse riitapuolena tässä kiistassa; samoin jos hän on nuori, terve, sairas, nukkuva tahi valvova. Meidän tulisi saada joku, joka on vapaa näistä ominaisuuksista, jotta hän ennakkoluulottomasti arvostelisi näitä väitteitä hänelle yhdentekevinä, ja niin ollen tarvitsisimme tuomaria, jollaista ei koskaan ole ollut.

Arvostellaksemme esineistä saamiamme kuvia, tarvitsisimme jonkinlaista arvosteluvälinettä; tarkistaaksemme tuon välineen, tarvitsemme kokeilua; tarkistaaksemme kokeilun, välinettä; niin kuljemme pääsemättömässä kehässä. Koska aistit eivät voi ratkaista riitaamme, ollen itse aivan epävarmat, niin täytyy järjen se ratkaista; mikään järki ei pääse varmaan päätökseen, riippumatta toisesta järjestä; niin siirrymme taaksepäin loppumattomiin. Meidän ajatuksemme ei kohdistu välittömästi ulkonaisiin esineisiin, vaan se syntyy aistien välityksellä, ja aistit eivät käsitä ulkonaista esinettä, vaan ainoastaan omat jonkin vaikutuksen alaiset tilansa; ja näin ollen ajatus ja mielikuva ei johdu esineestä, vaan ainoastaan aistin vaikutuksenalaisesta tilasta; mutta tämä tila ja itse esine ovat eri asioita; siis se, joka arvostelee mielikuvain perusteella, arvostelee muun perusteella kuin itse esineen. Ja mitä tulee siihen, että sanotaan aistien olotilojen ilmaisevan sielulle jotakin ulkonaisten esineiden ominaisuuden kaltaista, niin kuinka saattaa sielu ja järki olla varma tästä yhdenkaltaisuudesta, kun sillä ei itsestään ole mitään yhteyttä ulkonaisten esineiden kanssa? Aivan niin kuin se, joka ei tunne Sokratesta, ei voi, nähdessään hänen kuvansa, sanoa, onko se hänen näköisensä. Mutta jos sittenkin tahdottaisiin arvostella mielikuvain perusteella, niin se on mahdotonta, jos otetaan huomioon kaikki mielikuvat, sillä ne häiritsevät toisiaan vastakkaisuudellaan ja ristiriitaisuudellaan, kuten kokemuksesta huomaamme. Tuleeko siis erästen valittujen mielikuvain olla määrääviä yli muiden? Tämä valittu mielikuva täytyy tarkistaa toisen valitun avulla, toinen kolmannen avulla, ja niin ollen siitä ei koskaan tule mitään. Loppujen lopuksi ei mikään ole pysyväisesti olemassa, ei meidän olemuksemme eikä esineiden, vaan me ja meidän arvostelmamme ja kaikki, mikä on katoovaista, liukuu ja muuttuu lakkaamatta; niin ollen ei voi syntyä mitään varmaa suhdetta toisesta toiseen, kun sekä arvosteleva että arvosteltu alituisesti muuttuvat ja horjuvat.

Meillä ei ole mitään yhteyttä tosiolevaisen kanssa, koska kaikki, mikä on inhimillistä, on aina syntymisen ja kuolemisen välitilassa eikä anna itsestään muuta kuin hämärän mielikuvan ja varjon, epävarman ja heikon käsityksen; ja jos satutte kiinnittämään ajatuksenne koettamaan käsittää sen olemuksen, niin se on samaa kuin jos tahtoisitte pusertaa käteenne vettä; sillä mitä enemmän puserratte ja painatte sitä, mikä luonnostaan valuu joka taholle, sitä enemmän menetätte sitä, mitä tahdoitte pitää kiinni ja vangita käteenne. Siten, koska kaiken täytyy siirtyä muutoksesta toiseen, järki, joka siinä etsii jotakin tosiolevaista, huomaa pettyneensä, eikä voi havaita mitään olevaista ja pysyväistä, koska kaikki joko siirtyy olemiseen eikä vielä ole täydellisesti, tahi alkaa kuolla ennenkuin on syntynyt.

Platon sanoi, että esineet eivät ole koskaan tosiolevaisia, mutta kyllä syntyväisiä, arvellen, että Homeros oli kuvitellut Okeanoksen jumalien isäksi ja Thetiksen niiden äidiksi osoittaakseen meille, että kaikki on alinomaisen liikkeen, muuttumisen ja vaihtelun alaista, mikä on, kuten hän sanoo, kaikkien ennen hänen aikaansa eläneiden filosofien yleinen mielipide, ainoana poikkeuksena Parmenides, joka ei sanonut esineillä olevan liikettä, minkä voimaa hän pitää erittäin tärkeänä. Pythagoras väitti, että kaikki aine on liikkuvaa ja pysymätöntä; stoalaiset, ettei ole mitään nykyaikaa, ja että se, mitä me sanomme nykyajaksi, ei ole muuta kuin tulevaisen ja menneen liitekohta ja yhtymä; Herakleitos, ettei ihminen koskaan ollut kahdesti astunut samaan virtaan; Epikharmos, että se, joka ennen on lainannut rahaa, ei ole sitä nyt velkaa, ja että se, joka viime yönä on saanut kutsun tulemaan tänä aamuna suurukselle, tulee tänään kutsumatta, koskapa he eivät enää ole samat, vaan ovat muuttuneet toisiksi, ja että 'ei voinut olla olemassa katoovaista ainetta, joka kaksi kertaa olisi samassa tilassa: sillä äkkiä ja herkästi muuttuen se milloin hajaantuu, milloin kokoontuu; se tulee, ja sitten taas menee; niin että se, mikä alkaa syntyä, ei pääse koskaan täydelliseen olemiseen, koskapa tuo syntyminen ei lopu koskaan eikä pysähdy, niinkuin se olisi päättynyt, vaan siemenestä asti yhä muuttuu ja vaihtuu toisesta toiseksi: niinkuin ihmisen siemenestä syntyy ensiksi äidin kohdussa muodoton sikiö, sitten kehittynyt lapsi, sitten kohdusta päästyään rintalapsi, sitten siitä tulee poika, sitten seuraavalla asteella nuorukainen, senjälkeen täysikasvuinen mies, sitten iäkäs mies ja vihdoin raihnas vanhus, niin että seuraava ikä ja kausi aina riuduttaa ja tuhoaa edellisen:

Mutat enim mundi naturam totius aetas,
ex alioque alius status excipere omnia debet;
nec manet ulla sui similis res: omnia migrant,
omnia commutat natura et vertere cogit.[385]

Ja sitten me typerästi pelkäämme yhdenlaista kuolemaa, kun kuitenkin jo olemme läpikäyneet ja vielä läpikäymme niin monta toisenlaista; sillä ei ainoastaan, kuten Herakleitos sanoi, tulen kuolema ole ilman synty, ja ilman kuolema veden synty, vaan vielä ilmeisemmin voimme sen nähdä itsessämme: kypsä ikä kuihtuu ja katoo vanhuuden tullessa, ja nuoruus päättyy täysikasvuisen miehen kypsään ikään, lapsuus nuoruuteen, ja varhaisin ikä katoo lapsuuteen, ja eilinen päivä sammuu tähän päivään ja tämä päivä huomiseen, eikä ole mitään, mikä pysyy ja on aina yhtä. Sillä että niin on, näkyy siitä, että jos pysymme aina samoina ja muuttumatta, niin kuinka silloin iloitsemme milloin toisesta seikasta, milloin toisesta? Kuinka rakastamme toisilleen vastakkaisia esineitä, tahi vihaamme, kiitämme tahi moitimme niitä? Kuinka meillä on erilaisia mielenliikutuksia, ja kuinka samaan ajatukseen ei enää liitykään sama tunne? Eihän ole todennäköistä, että itse muuttumatta vaihdamme intohimoja; ja mikä voi muuttua, se ei pysy yhtenä ja samana; ja jos se ei ole yksi ja sama, niin se siis ei myöskään ole tosiolevainen, vaan samalla kuin yhtenä ja samana oleminen muuttuu myöskin pelkkä oleminen, vaihtuen yhä toisesta toiseksi; ja siis luonnon aistit erehtyvät ja valehtelevat, otaksuen näennäisen tosiolevaiseksi, ne kun eivät oikein tiedä, mikä on tosiolevaista. Mutta mikä sitten on tosiolevaista? Se, mikä on iankaikkista, se on: mikä ei koskaan ole syntynyt, eikä koskaan ole loppuva, missä aika ei koskaan vaikuta mitään muutosta; aika näet on liikkuvaista ja näyttäytyy ikäänkuin yhäti liikkuvan ja muuttuvan aineen varjona, pysymättä koskaan liikkumatta ja muuttumatta; ja siihen soveltuvat sellaiset sanat kuin Ennen ja Jälkeen ja On ollut ja On oleva, jotka alun alkaen osoittavat silminnähtävästi, ettei se ole mitään tosiolevaista; sillä olisi sangen typerää ja ilmeisesti väärin sanoa, että sellainen olisi tosiolevaista, joka ei vielä ole olemistilassa, tahi jo on lakannut olemasta; ja mitä tulee sellaisiin sanoihin kuin Nykyinen, Nykyhetki, Nyt, joilla me näytämme etupäässä tukevan ja perustavan ajan käsitettä, niin järki, huomatessaan sen, hävittää sen kokonaan heti paikalla; se näet halkaisee sen heti kohta ja jakaa sen tulevaan ja menneeseen, ikäänkuin tahtoen välttämättömästi nähdä sen kahtia jaettuna. Luonnon, jota mitataan, on laita sama kuin ajan, joka sen mittaa; sillä ei siinäkään ole mitään pysyväistä eikä tosiolevaista, vaan kaikki siinä on joko syntynyttä tahi syntyvää tahi kuolevaa. Senvuoksi olisi synti sanoa Jumalasta, joka yksin On, että hän oli tahi on oleva, sillä nuo termit ilmaisevat sen muunnoksia, ohimeneviä tiloja ja vaiheita, mikä ei voi kestää eikä pysyä olemistilassa. Siis täytyy tehdä se johtopäätös, että Jumala yksin On, ei minkään ajallisen mitan mukaan, vaan muuttumattoman ja liikkumattoman iankaikkisuuden merkityksessä, jota ei mitata ajalla ja joka ei ole minkään muuntelun alainen; ja hänen edessään ei mikään ole eikä ole oleva jälkeenpäin, eikä uudempaa eikä vereksempää, vaan hän on todella Olevainen, joka yhdellä ainoalla nykyhetkellä täyttää ainaisuuden; eikä ole muuta tosiolevaista kuin hän yksin, emmekä voi sanoa: Hän on ollut, tahi: Hän on oleva, vaan hän on ilman alkua ja ilman loppua.'

Tähän niin uskonnolliseen pakanallisen miehen johtopäätökseen tahdon lisätä vain seuraavat sanat, jotka on lausunut samanlainen todistaja, lopettaakseni tämän pitkän ja ikävän esityksen, jossa minulle riittäisi ainetta loppumattomiin: "Oi, kuinka halpa ja katala olio", sanoo hän, "on ihminen, jos hän ei kohoa yli ihmisyyden". Kas siinä oiva sana ja hyödyllinen pyrkimys, mutta myöskin järjetön: sillä tehdä kourallinen suuremmaksi kuin koura ja sylillinen suuremmaksi kuin syli ja toivoa harppaavansa pitemmälle kuin sääremme ulottuvat, se on mahdotonta ja luonnotonta; eikä ole mahdollista ihmisen kohota itsensä ja ihmisyyden yläpuolelle; sillä hän voi nähdä vain silmillään ja käsittää vain tajullaan. Hän kohoaa, jos Jumala tukee häntä erinomaisesti; hän kohoaa, jos hän heittää ja hylkää omat apuneuvonsa ja antaa puhtaasti taivaallisten välineiden nostaa ja kohottaa itsensä. Meidän kristillinen uskomme, mutta ei hänen stoalainen hyveensä, voi saada aikaan tämän jumalallisen ja ihmeellisen muutoksen.