— "Kuulepas, Kasbitsh", puhui mairitellen Asamat: — sinä olet kunnon mies ja urhea dshigita: vaan minun isäni pelkää venäläisiä, eikä laske minua vuorille; anna minulle hevosesi ja minä teen, mitä vain tahdot; varastan sinulle isältäni paraimman luotipyssyn, tahi miekan, tahi mitä vain haluat — ja hänen miekkansa on oikea kalpa: pane vain terä kättä vasten, niin tuo itse imeikse lihaan, ja tuommoinen sotisopa, kuin sulla, ei ole sinne päinkään.
Kasbitsh oli ääneti.
— "Ensi kerran, kuin näin sinun hevosesi, jatkoi Asamat, kun se allasi kierteli ja hyppi pullistaen sieraimiaan, ja limsiöt murenina sinkoilivat sen kaviojen alta, tapahtui sielussani jotakin käsittämätöntä, ja siitä lähtien kaikki minua inhotti: isäni paraita ratsuja katselin halveksien, minua hävetti näyttäytyä niiden selässä ja tuska valtasi minut; surren istuin minä päivät pitkät kalliolla ja vähän väliä ilmaantui ajatuksiini sinun pikimusta heposi uhkeasti astuen ja sileä selkä suorana kuin nuoli; se katseli minua silmiin vilkkailla silmillään, ikäänkuin tahtoi se sanoa sanan. Minä kuolen, Kasbitsh, joll'et sitä minulle myy!" sanoi Asamat vapisevalla äänellä.
— Minä kuulin, että hän rupesi itkemään; ja sanottava on, että Asamat oli mitä uppiniskaisin nulikka, eikä hänestä koskaan ennen oltu kyyneliä puserrettu, ei silloinkaan kuin oli nuorempi.
— Vastaukseksi hänen kyynelilleen kuului jotakin naurun tapaista.
— "Kuule, sanoi lujalla äänellä Asamat, sinä näet, että olen valmis vaikka mihin. Tahdotko, niin varastan sinulle sisareni. Hän tanssii, ja laulaa, ja neuloo kulta-koruja — niin että ihme! Semmoista vaimoa ei ole ollut turkkilaisella padishahallakaan… Jos tahdot, niin odota minua ensi yönä rotkossa, missä virta juoksee; minä menen hänen kanssaan siitä sivuitse naapuri-aulaan — ja hän on omasi. Eikös toki Beela maksa ratsuasi?"
— Kauan, kauan oli Kasbitsh vaiti; viimein veti hän, vastauksen sijaan, puolikovaan vanhaa laulua:
Kaunotart' aulassa paljo on meillä, Silmät ne tähtinä paistavat heillä; Lempiä heitä — kateellista on, Vaan vapaus paremp' uskalikon. Kullalla vaimoa neljä voi viedä, Vaan hepo virma ei hinnasta tiedä: Aron se kiitää kuin tuuliaispää, Eikä se petä, tai jäljelle jää.
[Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen runoksi muuttanut Kasbitshin laulun, joka, tietysti, minulle kerrottiin suorasanaisena, mutta — tottumus on toinen luonto. Kirj. muist.]
Turhaan rukoeli häntä Asamat myöntymään; itki, mairitteli ja vannoeli; vihdoin keskeytti hänet Kasbitsh kärsimättömästi: