— Sinä iltana oli Kasbitsh karmeampi kuin koskaan, ja minä huomasin, että hänellä oli beshmetin alla sotisopa. — "Eipä hänellä suotta ole tuo sotisopa", ajattelin minä, "ihan varmaan on hänellä jotakin mielessä".
— Sakljassa kävi helteiseksi, ja minä menin ulkoilmaan vilpoittelemaan. Yö jo laskeutui vuorille ja usma alkoi kuljeskella pitkin rotkoja.
— Minun pisti mieleeni poiketa vajaan, jossa hevosemme seisoivat, katsomaan, oliko heillä rehua, ja eihän varovaisuus koskaan haittaa; minulla oli mainio hevonen, ja jo usea kabardiini siihen hempeästi pilkisteli sanoen: jakshi the, tshek jakshi[hyvä on, oikein hyvä].
— Astun tuosta pitkin aitaa, kun äkkiä kuulen ääniä; toisen heti tunsin; se oli Asamat lurjus, isäntämme poika; toinen puhui harvemmin ja hiljemmin. "Mitä he tuossa juttuavat", ajattelin minä: "eiköhän vain minun hevosestani?" Minä istahdin aidan viereen ja aloin kuunnella, kokien olla päästämättä yhtäkään sanaa huomaamatta. Toisinaan tukehduttivat sakljasta kuuluvain laulujen tohina ja äänien hälinä minua huvittavan puheen.
— "Sinulla on mainio hevonen! puhui Asamat; olisinpa isäntä talossa ja mulla olisi kolmensadan tamman suuruinen tabuuni, niin antaisin puolet ratsustasi, Kasbitsh!"
— Vai, Kasbitsh! — ajattelin minä ja muistin sotisovan.
— "Niin", vastasi Kasbitsh lyhyen äänettömyyden perästä: "koko Kabardista et semmoista löydä. Kerran — se tapahtui Teerekin takana — lähdin abrekkien kanssa ryöstämään venäläisten tabuuneja; onni meitä ei silloin suosinut ja me hajaannuimme kuka kunne. Jälessäni kiiti neljä kasakkaa; takanani kuulin gjaurien huudot ja edessäni oli tiheä metsä. Minä kyyristyin satulalle ja, antautuen Allahin huomaan, ensi kerran elämässäni loukkasin hepoani piiskan iskulla. Se puikki kuin lintu oksien välitse; terävät okaat repivät vaatteeni ja vaivaisjalavan kuivat vitsat pieksivät kasvojani. Heponi hyppi kantojen yli ja halkasi pensaat rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää se metsän rinteesen ja juosta piiloon metsään, mutta minun oli sääli erota hevosestani — ja siitä profetta palkitsikin minut. Muutamia kuulia vinkui pääni ylitse ja minä kuulin jo kuinka kasakat riensivät jäljissäni… Yht'äkkiä tuli eteeni syvä halkeama; ratsuni mietti kotvan — ja hyppäsi. Sen takakaviot irtaantuivat vastaiselta äyräältä ja se riippui etujaloistaan. Minä heitin suitset ja lensin syvänteesen; tämä pelasti hevoiseni ja se hyppäsi ylös. Kasakat näkivät kaikki, vaan ei yksikään käynyt minua etsimään; varmaankin luulivat, että satutin itseni kuoliaksi, ja minä kuulin, mitenkä he syöstyivät hevostani pyytämään. Sydämeni veristyi; minä ryömin pitkin tiheää ruohoa syvänteessä, kun huomasin, että metsä päättyi; muutamia kasakkoja ajoi ulos tasangolle ja kas! suoraan heitä päin nelistää Karagjosini; kaikki lähtivät huutaen sitä kiinni ottamaan; kauan, kauan he sitä ajelivat, ja yksi varsinkin oli kaksi kertaa jo heittämäisillään sen kaulaan suopungin; minä värisin, suljin silmäni ja aloin rukoella. Muutaman silmänräpäyksen perästä katsoin ylös ja näen, kuinka Karagjosini lentää, heiluttaen häntäänsä, vapaana kuin tuuli ja gjaurit kaukana toinen toisensa jälessä vetjustavat kankaalla uuvutetuilla hevosillaan. Vallah! se on tosi, totinen tosi! Myöhään yöhön istuin minä syvänteessä. Ja uskotkos, Asamat? äkkiä kuulen pimeässä, että äyräällä juoksee hevonen, korskuu, hirnuu ja polkee kavioillaan maata; minä tunsin Karagjosini äänen, se oli hän, minun toverini!… Sen kovemmin emme ole eronneet."
— Ja minä kuulin, kuinka hän taputteli kädellään ratsunsa sileätä kaulaa, antaen sille eri helliä nimityksiä.
— "Olispa mulla tuhannen tamman suuruinen tabuuni, sanoi Asamat, niin antaisin sen kokonaan Karagjosistasi."
— "Ehei, en tahdo", vastasi Kasbitsh välinpitämättömästi.