— Kuulkaahan, minä teille tässä kerron. Kuuden virstan paikkeilla linnoituksesta asui eräs antautunut ruhtinas. Hänen poikansa, noin viidentoista vuotias nulikka, tavastui ajelemaan meille milloin minkin tähden. Ja kyllä me turmelimmekin hänet, Gregorius Aleksandrovitsh ja minä. Mut sepäs rajupää vasta oli ja kerkeä vaikka mihin, joko lakkia maasta nostamaan täydessä karussa, tai ampumaan. Se vain ei ollut hyvä, että hänellä oli kauhea himo rahaan. Kerran, piloillaan, lupasi hänelle Gregorius Aleksandrovitsh kultarahan, jos hän varastaisi paraimman vuohen isänsä laumasta, ja, älähän huoli, seuraavana yönä toi kun toikin sen sarvista. Mutta kun joskus pisti mieleemme häntä härsyttää, niin silmänsä oikein verta tihrusi, ja heti tikariin käsiksi. "Kuule, Asamat, et sinä kauan päätäsi kanna", sanoin minä hänelle: "pahoin sinun kallosi käypi".
— Kerran tuli itse vanha ruhtinas kutsumaan meitä vanhimman tyttärensä häihin, ja me kun, näette, olimme kunakkia [tuttava, kumppani], niin ei käynyt kieltäminen, vaikka hän olikin tataarilainen. Niinpä sitten lähdimme. Aulassa [kaukaasialainen kylä] otti meitä vastaan joukko koiria kovalla haukunnalla. Naiset, joiden kasvot voimme nähdä, eivät olleet ensinkään kaunottaria. "Minulla oli paljo parempi ajatus tsherkessittäristä", sanoi mulle Gregorius Aleksandrovitsh. — Vuottakaahan, vastasin minä naurahtaen. Mielessäni oli oma ajatukseni.
— Ruhtinaan sakljaan oli jo keräytynyt paljo väkeä. Asiaattilaisilla, näet, on tapana kutsua häihin sekä Pekat että Paavot. Meidät otettiin vastaan kaikilla kunnian osoituksilla ja vietiin kunatskajaan [vierastupa]. Minä yhtä kaikki en unhoittanut tarkata, minne meidän hevosemme pantiin, näette, jos sattuisi jotakin tapahtumaan.
— Mitenkä he häitä viettävät? kysyin alakatteinilta.
— Hyvin tavallisesti. Aluksi molla [muhamettilainen pappi] lukee heille jotakin koraanista; sitten annetaan lahjoja nuorikoille ja kaikille heidän sukulaisillensa; syödään, juodaan busa'a, sitten alkaa dshigitovka [vikellys], jolloin joku likainen retkale rehentelee ja ilveilee kurjalla, ontuvalla luuskalla ja naurattaa arvoisaa seuraa; sitten, hämärässä, alkaa kunatskajassa, niinkuin meillä sanotaan, tanssijaiset. Köyhä ukko rahjus remputtaa kolme-kielistä… en muista, kuinka he nimittävät… no, onhan kuin meidän balalaikka. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, taputtavat kämmeniään ja laulavat. Silloin astuu keskelle tyttö ja mies, ja alkavat sanella toisilleen runoja laulamalla, miten sattuu, ja toiset säestävät kuorona. Petshoorin ja minä istuimme kunniapaikalla, ja siihen tuli hänen luoksensa isännän nuorin tytär, kuusitoista vuotias tyttö, ja lauloi hänelle… kuinka sanoisin?… ikäänkuin komplimentiksi.
— Ettekö muista, mitä hän lauloi?
— Kyllä; taisi olla näin: "soleat on meidän nuoret dshigitat [uljas vikeltäjä], viitat heill' on hopealla sirotut, mut nuori venäläinen upsieri soleampi heitä on, ja kaluunat on hällä kultaiset. Hän on kuin poppeli heidän keskellä, vaan meidän puistossa ei hän kasvaa, eikä kukkia saa". Petshoorin nousi, kumarsi hänelle, pani kätensä otsalleen ja sydämelleen, ja pyysi minua hänelle vastaamaan; minä osaan hyvin heidän kieltä, ja käänsin hänen vastauksensa.
— Kun tyttö oli mennyt luotamme, kuiskasin minä Gregorius Aleksandrovitshille: noh, miltä näytti? — Mainio! vastasi hän; mikä on hänen nimensä?
— Hänen nimensä on Beela, vastasin minä.
— Ja hän oli todellakin kaunis, pitkä ja hoikka; silmät, mustat kuin vuorikauriilla, oikein tunkivat sieluun. Petshoorin, miettiväisenä, ei laskenut häntä silmistään, ja hänkin pilkisteli usein kulmien alta Petshooriniin. Vaan ei Petshoorin ollut ainoa, joka ihaeli kaunista ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä kaksi muutakin silmää, liikkumattomina ja tulisina. Minä aloin tutkistella ja tunsin vanhan tuttuni Kasbitshin. Hän, näette, ei ollut juuri antautunut, eikä antautumatonkaan. Epäilyjä oli hänestä paljo, vaikk'ei häntä oltu huomattu missään vehkeissä. Hän toi meille aina linnoitukseen lampaita kaupaksi, vaan ei koskaan hieronut kauppaa: minkä pyysi, maksa pois — mut ei hän helpottanut, vaikka olisi tappanut. Kerrottiin hänestä, että hän mielellään kuljeskeli Kubaanin taakse abrekkien [kuolemaan henkensä vihkinyt] kanssa ja, totta puhuen, olikin hänellä oikea rosvon naama; hän oli pikkunen kasvultaan, kuiva ja hartiakas!… Mutta sepä vasta vikkelä, vikkelä kuin piru! Hänen beshmettinsä [päällysvaate] oli aina revitty ja paikattu, mutta pyssy hopeassa. Hänen hevostaan mainittiin koko Kaukaasiassa — ja todella ei paremmasta puhettakaan. Eivätkä sissit häntä suotta kadehtineetkaan, ja koettivathan usein sitä varastaakin, vaan eipä onnistunut. Vieläkin on silmissäni tuo hevonen, musta kuin piki, jalat hoikat kuin rautalanka, eikä silmät ollenkaan huonommat Beelan silmiä; entäs voimaa sitten! aja vaikka 50 virstaa; ja harjoitettukin — juoksi kuin koira isäntänsä jälessä! Eikä hän sitä koskaan sitonut. Semmoinen, näet, pirun hevonen!…