— Niin vain. Olen itselleni vannonut. Ollessani vielä alaluutnanttina, kerran, näette, maistelimme yhdessä, ja yöllä tapahtui hätä-kutsu; hutikassa astuimme mekin rintamaan, mutta kyllä siitä saimmekin, kun Aleksei Petroovitsh kuuli. Herranen aika, kuinka hän vihastui! vähällä oli antaa oikeuteen. Niinpä niin: toisinaan eletään vuosi ketäkään näkemättä, ja jos sitten vielä käy ryypiskelemään — niin hukka perii!
Tämän kuultuani kadotin melkein kaiken toivoni.
— Ja otetaanpa tsherkessit, jatkoi hän: kun päihtyvät busa'sta[laji olutta] häissä tai hautajaisissa, niin alapas jo iskeä. Kerran minä tuskin pääsin käpälämäkeen, ja olinpa silloin vielä antautuneen ruhtinaan luona vieraissa.
— Kuinkas se tapahtui?
— Silloin… (hän pisti piippuunsa, kiristi vyötään ja alkoi kertoa), silloin, nähkäätte, seisoin minä linnoituksessa Teerekin takana ruodun kanssa, — siitä kohta tulee viisi vuotta. Kerran syksyllä saapui muonakuormasto, jota seurasi upsieri, nuori, noin viidenkolmatta mies. Hän tuli luokseni täysissä tamineissa ja ilmoitti olevansa määrätty jäämään minun luokseni linnoitukseen. Hän oli tuommoinen hyvin hoikka, kalpea, hänen yllään oli aivan uusi puku, jotta heti arvasin hänen ei kauan olleen Kaukaasiassa. "Te varmaan", kysyin häneltä, "olette siirretty Wenäjältä?" — Aivan niin, herra alakatteini, vastasi hän. Minä otin häntä kädestä ja sanoin: "Varsin hauskaa; teidän tulee pikkuisen ikävä… mutta koetetaanhan elää toverina. Ja, olkaa hyvä, kutsukaa minua vain Maksim Maksiimitshiksi, ja — mitä varten tuo täysi asu? tulkaa luokseni aina tavallisessa lakissa". Hänelle annettiin asunto ja hän majoittui linnoitukseen.
— Ja mikä oli hänen nimensä? kysyin Maksim Maksiimitshilta.
— Hänen nimensä oli… Gregorius Aleksandrovitsh Petshoorin. Hän oli kunnon poika, voin teille vakuuttaa; hiukan vain kummallinen. Esimerkiksi: sateessa tai pakkasessa oli hän koko päivän metsästämässä; kaikki paleltuivat ja väsyivät — mutta hän ei vähääkään. Vaan kun joskus istui huoneessaan ja vähänkin uhosti, niin jo valittaa vilustuneensa, tai kun ikkunan luukku vain kolahti, niin jo hypähtää ja kalpenee; ja itse näin minä, kuinka hän ypö-yksin kävi metsä-si'an kimppuun; joskus taas ei häntä saa moneen tuntiin puhumaan sanaakaan, mutta annas kun milloin äityy kertomaan, niin vatsan halkasee naurusta. Niin, hyvin kummallinen, mut' mahtoi olla rikas mies, sillä jopa sillä oli kaikenlaisia kalliita kapineita!…
— Ja asuitteko te kauankin yhdessä? kysyin minä taas.
— Vuoden ajan. Niin, onhan vain merkillinen tuo vuosi; teki hän mulle monta kepposta, vaan suokoon ne Herra hälle anteeksi!… Onhan, näette, semmoisia ihmisiä, joille jo syntymästään on määrätty, että heille on tapahtuva kaikellaisia tavattomia asioita.
— Tavattomia? huudahdin minä uteliaisuudella, lisäten hänelle teetä.