— Olitteko kauankin Tshetsheniassa?
— Minä oleskelin noin kymmenen vuotta linnoituksessa ruodun kanssa, Kivi-Kaalamon luona — tiedättehän?
— Olen siitä kuullut.
— Niin, hyvä mies, kyllä saimme tarpeeksemme noista huimapäistä. Nykyään, Jumalan kiitos, on tok' rauhallisempi; mutta silloin ei tarvinnut mennä kuin sata askelta vallista, niin jo istui karvanen perkele väjyksissä, tai seisoppa suu auki, niin het' on paula kaulassa tai kuula niskassa. Aika poikia vain!…
— Teillä, luulen, on ollut paljon seikkailuja? sanoin minä uteliaisuudesta kiihottuneena.
— Kuinkas ei, onhan…
Tuossa hän alkoi nyppiä vasenta viistään, kumarsi päänsä ja mietistyi. Minun teki kauheasti mieleni houkutella häneltä joku juttu — halu joka on omituinen kaikille matkustajille ja muistelmien kirjoittajille. Sillä välin tee oli valmistunut; minä otin remetistä kaksi matkalasia, täytin ja panin toisen hänen eteensä. Hän särppäsi ja sanoi ikäänkuin itsekseen: "niin, onhan!" Tämä antoi minulle suurempaa toivoa. Minä tiedän, että vanhat Kaukaasialaiset mielellään puhelevat ja kertovat, sillä siihen heillä harvoin on tilaisuutta: mikä seisoo noin viisi vuotta jossakin takalolla ruotuineen, eikä koko viiteen vuoteen kukaan hänelle sano: terveeks' (sillä vältvääpeli lausuu: terveyttä toivotan ). Ja puheen ainetta kyllä saa: ylt'ympäri on villiä, eriskummaista kansaa, joka päivä vaaroja, tapauksia sattuu kummallisia, ja siinä tulee paheksumaan, että meillä niin vähän muistoon kirjoitetaan.
— Ettekö tahdo sekoittaa rommia? sanoin kumppanilleni: minulla on valkoista Tiflisestä; nyt on kylmä.
— En, kiitoksia, minä en juo.
— Miksi niin?