— "Mene matkaas', tuhma nulikka! Kaikkia vielä! Sinäkö minun hevosellani ratsastaisit. Kolmannella askelella se sinut maahan heittää, ja taitat itseltäsi niskasi kiveen."
— "Minut!" huudahti Asamat vimmassa ja pojan tikarin säilä helähti sopisopaa vastaan. Voimakas käsi survasi hänet vasten aitaa, niin että aita huojahti. "Kohta leikki syntyy!" arvelin minä, juoksin talliin, suitsetin hevosemme ja vein ne takapihalle. Kahden minuutin kuluttua oli sakljassa jo kauhea melu. Asamat, näette, juoksi sinne revityssä beshmetissä ja sanoi, että Kasbitsh tahtoi hänet tappaa. Kaikki syöksyivät ulos, tarttuivat pyssyihinsä — ja leikki alkoi! Kuului huutoa, hälinää ja laukauksia; mutta Kasbitsh oli jo ratsain ja kierteli joukon keskellä kadulla, huimien, kuin piru, miekalla. "Paha juttu — humala vieraissa pidoissa", sanoin minä Gregorius Aleksandrovitshille, tarttuen hänen käteensä: "Eiköhän ole paras, mitä pikemmin lähteä tiehemme?"
— Odotetaanhan, kuinka tämä loppuu.
— No, varmaan huonosti loppuu; näillä asisattilaisilla käypi aina niin: kun päihtyvät busa'sta — niin on heti verisauna valmis! — Me nousimme hevosillemme ja nelistimme kotia.
— Entä Kasbitsh? kysyin minä kärsimättömästi alakatteinilta.
— Mitäs tuommoiselle tapahtuisi! vastasi hän juoden teensä loppuun — puikki pois!
— Ja haavoittumatta? kysyin minä.
— Jumala hänen ties'! He ovat sitkeitä, roistot! Olenpa itse nähnyt muutamia; esimerkiksi: vaikk' on kokonaan peitsillä lävistetty, kuin seula, niin yhä vain viuhtoo miekalla. — Kotvan vaiti oltuaan jatkoi alakatteini polkien jalkaansa maahan:
— En koskaan anna yhtä itselleni anteeksi: piruko mun lie riivannut kertomaan Gregorius Aleksandrovitshille, hänen linnoitukseen tultua, mitä kuulin istuessani aidan vieressä; hän naurahti — aika viekas kun oli — mutta jotakin oli jo hänellä mielessään.
— Mitä niin? kertokaa, olkaa hyvä.