— Noh, olkoon menneeksi! kun kerta aloin, niin täytyyhän sitä jatkaa.
— Neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavan mukaan poikkesi hän Gregorius Aleksandrovitshin luo, joka hänelle aina syötti makeisia. Minä olin siellä. Alettiin puhua hevosista, ja Petshoorin rupesi ylistämään Kasbitshin hevosta: sehän vasta, sanoo, on virkku, ja korea, kuin vuorikauris — no, suoraan sanoen, moista ei maailmassa.
— Nuoren tataarin silmyet alkoivat tuikkia, vaan Petshoorin ei ole huomaavinaankaan: minä aloin puhua muita, mut, älähän, hän heti kääntää puheen Kasbitshin hevoseen. Tätä juttua kesti joka kerta, kun tuli Asamat. Kolmen viikon kuluttua aloin huomata, että Asamat kalpenee ja riutuu, niinkuin käy rakkaudesta romaaneissa. Mitä kummia?…
— Nähkäähän, minä vasta jäljestäpäin sain tietää koko tämän jutun. Gregorius Aleksandrovitsh kiihdytti hänet aivan mielettömäksi. Viimein, niin jo sanookin hänelle: "minä näen, Asamat, että tuo hevonen sinua kovin miellyttää, mut et sitä ole näkevä enemmän, kuin omaa niskaasikaan! Noh, sanopas, mitä antaisit sille, joka sen sulle lahjoittaisi?"
— Mitä vain tahtoo, vastasi Asamat.
— Siinä tapauksessa minä sen sinulle hankin, mutta ehdolla… vanno, että sen täytät…
— Vannon… Vanno sinäkin!
— Hyvä! Vannon, että saat hevosen, mutta siitä tulee sinun antaa minulle sisaresi Beela. Karagjosi on oleva hänen lunnaansa. Toivon, että kauppa on sinulle edullinen.
— Asamat oli vaiti.
— Et tahdo? No, kuinka haluat! Minä luulin, että sinä olet mies, vaan lapsipa sinä vielä oletkin; aikaista sinun on ratsastaa.