— Asamat kiihtyi.
— Entäs isäni? sanoi hän.
— Eikös hän koskaan ole matkoilla?
— Totta se.
— Suostutko?
— Suostun, kuiskasi Asamat, kalpeana, kuin kuolema. Milloinka?
— Ensi kerran, kuin Kasbitsh tulee tänne; hän lupasi tuoda kymmenen lammasta; muusta minä kyllä pidän huolta. Katso vain, Asamat!
— Niinpä sopivat asian… totta puhuen, huonon asian! Minä puhuin siitä jäljestä päin Petshoorinille, mutta hän vastasi minulle, että villi tsherkessitär on onnellinen saadessaan niin mieluisan miehen, kuin hän on, koska hän, heidän tapaansa, kuitenkin on Beelan mies, ja että Kasbitsh on roisto, jota tulee rangaista. Päättäkää itse, mitä siihen voin vastata?… Mutta siihen aikaan minä en tietänyt mitään heidän salaliitostaan. Niinpä tulikin kerran Kasbitsh kysymään, eikö tarvittu lampaita ja hunajaa; minä käskin hänen tuomaan seuraavana päivänä. "Asamat", sanoi Gregorius Aleksandrovitsh, "huomenna on Karagjosi minun käsissäni; jos tulevana yönä Beela ei ole täällä, niin et hevostakaan näe…"
— Hyvä! sanoi Asamat ja ajoi aulaan. Iltasella Gregorius Aleksandrovitsh asestihe ja lähti ulos linnoituksesta: kuinka he suostuivat asian — en tiedä, mutta yöllä molemmat palasivat, ja vartija näki, että Asamatin satulan poikitse lepäsi nainen, kädet ja jalat sidottuina, ja pää käärittynä huntuun.
— Ja hevonen? kysyin alakatteinilta.