— Heti paikalla. Seuraavana päivänä, varhain aamulla tuli Kasbitsh tuoden kaupaksi kymmenen lammasta; minä kestitsin hänet teellä, sillä, vaikka hän olikin rosvo, oli hän yhtä kaikki kunakkini.
— Me rupesimme tarinoimaan kaikellaista… Äkkiä hypähti Kasbitsh ylös, hänen kasvonsa muuttuivat — ja hän juoksi ikkunaan, mutta, pahaksi onneksi, antoi ikkuna takapihalle. — "Mikä sinun on?" kysyin minä.
— Hevoseni!… hevoseni! sanoi hän kokonaan vavisten.
Todellakin kuulin kavioiden kapsetta: — varmaan tuli joku kasakka…
— Ei! Urus jaman, jaman! [ryssä paha, paha] kirkui hän ja viskautui päistikkaa ulos, kuin villi pantteri. Kahdessa hyppäyksessä oli hän jo pihalla; linnoituksen portailla sulki vartija häneltä tien pyssyllä; hän loikkasi sen yli ja rupesi juoksemaan pitkin tietä.
Kaukana pöllähteli tomu — siellä kiiti Asamat virmalla Karagjosilla; juoksussa otti Kasbitsh huotrasta pyssynsä ja laukasi. Kotvaksi jäi hän liikkumattomaksi, kunnes vakuuttihe ampuneensa sivuitse; sitten alkoi hän ruikuttaa, paiskasi pyssynsä kiveen, löi sen pirstoiksi, reutoihe maassa ja parkui, kuin lapsi… Hänen ympärilleen kokoontui siihen väkeä linnoituksesta, mutta hän ei huomannut ketään; minä käskin panemaan hänen viereensä rahat lampaista, mutta hän ei niihin koskenut, makasi vain kasvoillaan, kuin kuollut. Ja uskotteko, että hän siten makasi myöhään yöhön ja koko yönkin?… Vasta seuraavana aamuna tuli hän linnoitukseen ja alkoi pyytää, että hänelle ilmaistaisi ryöstäjä. Vartija, joka oli nähnyt Asamatin päästävän hevosen ja sillä kiitävän pois, ei katsonut salaamista välttämättömäksi. Kuullessaan tuon nimen, säkenöivät Kasbitshin silmät ja hän lähti aulaan, jossa asui Asamatin isä.
— Mitäs isä?
— Siinäpä solmu onkin, ett'ei häntä Kasbitsh tavannut. Hän oli lähtenyt jonnekin viikon päiviksi, ja tokkohan Asamatin olisi muuten onnistunutkaan ryöstää sisarensa.
— Ja kun isä palasi, ei ollut tytärtä eikä poikaa. Asamat oli kyllä viekas oivaltamaan, että häneltä henki otettaisiin, jos kiinni joutuisi. Niinpä siitä saakka olikin kadoksissa: varmaan yhtyi hän johonkin abrekkijoukkoon ja heitti hurjan päänsä Terekin tai Kubaanin taakse; sepä sen tiekin!…
— Tunnustan, että aika lailla tuli minunkin osakseni. Heti, saatuani tietää, että tsherkessitär oli Gregorius Aleksandrovitshin luona, pu'in minä ylleni olkaimet ja miekan ja menin hänen luokseen.