Me nousimme hevosten selkään. Werner kävi molemmin käsin kiinni suitsiin, ja sitten lähdettiin. Tuota pikaa ratsastimme linnoituksen ohitse, etukaupungin kautta, ja tulimme rotkoon, jota pitkin käydä suikerteli tie. Se oli puoleksi kasvanut korkeaa heinää ja tuon tuostakin katkaisi sitä kohiseva puro, jonka poikki oli sahesta kuljettava, tohtorin suureksi tuskaksi, sillä joka kerta seisattui hänen hevosensa veteen.
Minä en muista nähneeni helakkaampaa, raikkaampaa aamua! Aurinko vasta pikkaraisen pilkisteli viheriäin huippujen takaa ja, vuodattaen säteittensä ensimäistä lämpöä huolehtuvaan, viileään yöhön, tuotti kaikkiin tunteisin jotakin suloista voipumusta. Rotkoon ei vielä tunkenut vasta heränneen päivättären iloinen katse; se vain kulloitti kallioiden huippuja, jotka molemmilta puolin yllämme riippuivat. Tiheälehtiset peh'ot, jotka niiden syvissä halkeamissa kasvoivat, sirottelivat vähimmästä tuulen löyhkäyksestä hopeasadetta päällemme. Muistan silloin, enemmän kuin ennen konsanaan, rakastaneeni luontoa. Uteliaasti tarkastelin minä jokaista kastehelmeä, joka hytisi leveällä viiniköynnöslehdellä ja josta heijasti miljooneja taivaankaaren säteitä. Ahnaasti tunki katseeni etäiseen autereen, jonne tie katosi kapenemistaan kaveten; siellä kalliot yhä sinisemmiksi ja hirveämmiksi muuttuivat, ja vihdoin ne näkyivät yhdistyvän läpitunkemattomaksi seinäksi. Me ajoimme ääneti.
— Oletteko kirjoittaneet testamenttinne? kysyi yht'äkkiä Werner.
— En.
— Entä jos teidät tapetaan?…
— Perilliset ilmautuvat itsestään.
— Eikö teillä tosiaankaan ole ystäviä, joille tahtoisitte laittaa viimeiset hyväisenne?…
Minä pudistin päätäni.
— Eikö tosiaankaan ole maan päällä naista, jolle tahtoisitte jättää jotakin muistiksi?…
— Tahdotteko, tohtori, vastasin minä hänelle, että aukaisen teille sieluni?… Näette, minä olen jo elänyt sen iän, jolloin kuollessa mainitaan armaansa nimi ja ystävälle säädetään kihara voideltuja tahi voitelemattomia hiuksia. Ajatellessani läheistä ja mahdollista kuolemaa, ajattelen minä vain itseäni; toiset eivät tee sitäkään. Ja armahtakoon Herra niitä ystäviä, jotka minut huomenna unohtavat, tahi, sitäkin pahempi, lukevat minun nimelleni Jumala tiesi mitä kaikkia juoruja, sekä niitä naisia, jotka, toista syleillessään, nauravat minulle, ett'eivät herättäisi sukkamieltä vainajaa kohtaan! Elämän myrskystä olen minä vain saanut muutamia aatteita — enkä yhtäkään tunnetta. Minä punnitsen ja tutkistelen omia intohimojani ja tekojani ankaralla uteliaisuudella, mutta ilman osan ottavaisuutta. Minussa on kaksi ihmistä. Toinen elää sanan täydessä merkityksessä, toinen sitä tutkii ja tuomitsee. Edellinen, kentiesi, tunnin perästä sanoo teille ja maailmalle hyvästi iäksi päiviksi, ja jälkimäinen… jälkimäinen?… Katsokaahan, tohtori: näettekö oikealla kädellä kalliolla kolme ihmismuotoa häämöttävän? Ne ovat kaiketi meidän vastustajamme…