* * * * *
Nyt olen jo ollut puolentoista kuukautta N—- linnoituksessa. Maksim Maksiimitsh lähti metsästämään… minä olen yksinäni, ja istua kököttelen ikkunan ääressä; harmaat pilvet ovat peittäneet vuoret juurineen, ja keltaiselta pilkulta näyttää usman läpi aurinko. Ilma on kylmä; tuuli vinkuu ja kolistelee ikkunan luukkuja… Minua ikävyyttää!… Annas kun käyn jatkamaan muistelmiani, joita monet kummalliset tapahtumat ovat keskeyttäneet.
Naurattaa lukiessani viimeistä sivua! — Minä ai'oin kuolla; se oli mahdotonta, sillä minä en ollut vielä tyhjentänyt kärsimysten maljaa, ja nyt tuntuu, että minun on vielä kauan elettävä.
Kuinka selvään ja syvään koko mennyt aikani on valettu muistiini! Ei yhtäkään piirrettä, ei ainoatakaan värettä ole aika huuhtonut pois.
Muistan, ett'en maannut hetkeäkään kaksintaistelun edellisenä yönä. Kauan en minä voinut kirjoittaa, sillä outo levottomuus valtasi minut. Tunnin verran kävelin minä huoneessani, kävin sitten istumaan ja aukasin Walter Skott'in romaanin, "Puritaanit Skotlandissa", joka oli pöydälläni; alussa minä lu'in työläästi, mutta sitten unhotin kaikki, lumoavan kuvitelman viehättämänä…
Vihdoin sarasti. Hermoni rauhoittuivat. Minä katsoin peiliin: himmeä kalpeus peitti kasvoni, jotka vielä kantoivat rasittavan onnettomuuden jälkiä: mutta silmäni, vaikka ruskean varjon ympäröiminä, loistivat ylpeinä ja heltymättöminä. Minä olin itseeni tyytyväinen.
Käskettyäni satuloimaan hevoset, pukeuduin ja juoksin kylpyhuoneesen. Upotessani kylmän-kiehuvaan Narsani-veteen, tunsin sekä ruumiin- että sielun-voimani palajavan, ja minä nousin ammeesta raittiina ja reippaana, ikäänkuin olisin valmistainut tanssijaisiin. Sanokaapa sitten vieläkin, ett'ei sielu riipu ruumiista!…
Palattuani kotiin tapasin luonani tohtorin. Hän oli puettuna säärystimiin, lyhyiseen nuttuun ja tsherkessiläiseen lakkiin. Minä purskahdin nauruun nähdessäni tuon pikkuisen ukko-nysän kauhean isossa karvalakissa: hänellä ei ole muutenkaan sotaisat kasvot, mutta silloin ne olivat vieläkin tavallista pitemmät.
— Mitä te olette noin surullinen, tohtori? sanoin minä hänelle. — Ettekö te ole senkin sata kertaa saattaneet ihmisiä toiseen maailmaan suurimmalla välinpitämättömyydellä? Ajatelkaahan, että minulla on sappikuume, minä voin parantua, ja voin kuollakin; kumpikin on asiain järjestyksen mukaista. Kokekaa pitää minua sairaana, jolla on teille vielä tuntematon tauti — ja silloin uteliaisuutenne herää korkeimmalleen; te voitte tehdä minussa nyt paljon tärkeitä, fysioloogillisia havainnoita… Väkivaltaisen kuoleman odottaminen, eikö se jo ole oikea tauti?
Tämä ajatus hämmästytti tohtoria ja hän muuttui iloiseksi.