— Mitäs te ai'otte tehdä?
— Se on minun salaisuuteni.
— Varokaa ett'ei teidän käy ohraisesti mutta kuudella askelella!
— Minä odotan teitä, tohtori, huomenna kello neljä; hevoset ovat silloin valmiit… Hyvästi!
Minä istuin kotona, suljettuna huoneeseni, iltaan asti. Ruhtinattaren palvelija tuli kutsumaan minua heille — minä käskin häntä sanomaan minun olevan sairaana.
* * * * *
Kello on kaksi yöllä… ei nukuta… Mutta tarpeen olisi uinahtaa, ett'ei käsi huomenna vapisisi. Vaikeahan on sentään hairahtua kuudella askelella. Mutta — herra Grushnitski! eipä teidän peijauksenne onnistu… me vaihdamme rooleja. Nyt on minun etsittävä salaisen pelon merkkejä kalpeilta kasvoiltanne. Miksikä te itse määräsitte nuo kova-onniset kuusi askelta? Te luulette minun ilman vastustusta otsani pilkaksi antavan… mutta mepä heitämme arpaa… ja silloin… silloin… mitä, jos onni häntä vetää? jos minun tähteni vihdoin pettää minut?… Ja ihmekö sitten? Johan se niin kauan on uskollisesti oikkujani palvellut.
Entä sitten? Mikäs on kuollessa, kun kerta kuollakseen?! Maailmalle siitä ei ole suuri vahinko, ja minuakin jo itseäni jotenkin ikävyyttää. Minä olen kuin tanssijaisissa haukotteleva herra, joka ei lähde makaamaan vain sen tähden, ett'eivät hänen vaununsa vielä ole tulleet. Mutta vaunut ovat valmiit… hyvästi!
Muistutellasseni mennyttä aikaani, kyselen ehdottomasti itseltäni: miksi olen elänyt? mihin tarkoitukseen olen syntynyt?… Vaan varmaan semmoinen löytyi ja, varmaankin, oli minulla korkea määräys, sillä minä tunnen sielussani äärettömiä voimia… Mutta minä en ole tätä määräystä käsittänyt, minä viehätyin tyhjien, hyödyttömien intohimojen houkutuksista ja niiden ahjosta lähdin minä kovana ja kylmänä kuin rauta, vaan olin iäksi hävittänyt ylevien pyrintöjen tulen — elämän paraimman kukan. Ja kuinka monasti olen siitä saakka ollut tapparana salliman käsissä! Teloitusaseena olen langennut tuomittujen uhrien päähän, usein häijyydettä, aina säälittä… Rakkauteni ei ole kenellekään tuottanut onnea, sillä minä en ole mitäkään uhrannut niiden eteen, joita olen rakastanut. Minä olen rakastanut itseäni, oman huvini vuoksi; olen ainoastaan tyydyttänyt sydämeni kummaa vaatimusta, ahnaasti appamalla heidän tunteitaan, heidän hellyyttään, heidän iloansa ja kärsimyksiänsä — enkä minä ole koskaan voinut ravita itseäni. Siten, nääntynyt nälkäinen, lannuksissa ollen, nukkuu ja näkee edessään uhkuvia ruokia ja poreilevia viinejä; ihastuksella syödä ahmailee hän kuvituksen utuisia antimia, ja hänestä tuntuu helpommalta; mutta kun hän herää — haihtuu haaveksima… jääpi jälelle kahta kovempi nälkä ja epätoivo!
Ja, kuka ties', minä huomenna kuolen!… eikä maailmassa ole yhtäkään olentoa, joka minua täydellisesti ymmärtäisi. Mikä pitää minua pahempana, mikä parempana, kuin minä todella olen… Mikä sanoo: hän oli hyvä poika, mikä taas — hän oli roisto. Ja molemmat ovat väärässä. Maksaako sitten enään vaivaa elää? ja eletään kuitenkin — uteliaisuudesta, jotakin uutta odotellen… Naurattaa ja harmittaa!