Me laskimme menemään.
Kallion juurella, viidakossa, oli kiinni sidottuna kolme hevosta; me sidoimme myöskin sinne omamme, ja kapusimme itse kapeata polkua myöten kedolle, jossa meitä odottivat Grushnitski, rakuunakatteini ja toinen sekundantti, nimeltä Juhana Ignatjevitsh; hänen sukunimeään en ole koskaan kuullut.
— Me olemme teitä jo kauan odottaneet, sanoi rakuunakatteini iroonillisella hymyllä.
Minä vedin esiin kelloni ja näytin hänelle.
Hän pyysi anteeksi, sanoen kellonsa edistävän.
Muutamia minuutteja kesti tuskallista äänettömyyttä, jonka tohtori vihdoin keskeytti, kääntymällä Grushnitskin puoleen.
— Minun mielestäni, sanoi hän, näytettyänne molemmat olevanne valmiit taistelemaan ja sillä maksettuanne velan kunnian vaatimuksille, voisitte, hyvät herrat, selittäidä ja päättää asian sovinnossa.
— Minä olen valmis, sanoin minä.
Katteini iski silmää Grushnitskille, joka, luullen minun aristelevan, kävi hyvin ylpeän näköiseksi, vaikka siihen asti himmeä kalpeus oli peittänyt hänen poskensa. Siitä pitäen, kuin olimme tulleet, loi hän ensi kerran minuun silmänsä: mutta hänen katseessaan oli jokin levottomuus, joka osoitti sisällistä taistelua.
— Selittäkää ehtonne, sanoi hän, ja kaikki, mitä voin teidän vuoksenne tehdä, olkaa varma…