— Olkaa huoleti, tohtori, pyydän teitä, ja vartokaa… Minä kyllä laitan niin, ett'ei heidän puolelleen jää mitäkään etua. Kuiskutelkoot, mitä kuiskuttelevat!…
— Hyvät herrat! tämä käypi jo ikäväksi, sanoin minä heille kovasti. Ammutaan, jos ampuakseen; teillä oli eilen kyllä aikaa keskustella.
— Me olemme valmiit, vastasi katteini. Asettukaa, hyvät herrat! Tohtori, suvaitkaa mitata kuusi askelta…
— Asettukaa! kertoi Juhana Ignatjevitsh inisevällä äänellä.
— Vartokaahan! sanoin minä; vielä yksi ehto. Koska me tulemme ampumaan kuoleman kaupalla, niin olemme velvoitetut tekemään kaikki, mitä voimme, että asia pysyisi salassa, ett'eikä sekundanttimme joutuisi siitä vastaamaan. Suostutteko?…
— Aivan kernaasti.
— Siis, kuulkaa, mitä olen miettinyt. Näettekö tuon jyrkän kallion huipulla, oikealla kädellä, kapean, tasaisen kedon? sieltä maahan on noin kolmekymmentä syltä, ehkäpä enemmänkin; alaalla on suippoja kiviä. Kumpikin meistä asettuu aivan partaalle, ja sillä tavoin käypi helppo haavakin kuolettavaksi. Se on varmaankin toiveittenne mukaista, sillä te olette itse määränneet kuusi askelta. Se, joka haavoittuu, kaatuu välttämättä alas ja musertuu murskaksi; kuulan ottaa tohtori ulos, ja silloin on varsin helppoa selittää tämä äkkinäinen kuolema onnettomaksi hyppäykseksi. Me heitämme arpaa, kenen on ensin ammuttava. Lopuksi ilmoitan teille, ett'en toisin taistele.
— Olkoon! sanoi katteini, katsottuaan tarkoittavasti Grushnitskiin, joka nyykäytti päätään suostumisen merkiksi. Hänen kasvonsa muuttuivat vähän väliä. Minä panin hänet tukalaan tilaan. Ampuessaan tavallisilla ehdoilla, hän olisi voinut tähdätä jalkaani, helposti minua haavoittaa ja siten tyydyttää kostonsa liiaksi raskauttamatta omaa tuntoaan; mutta nyt hänen oli joko ampuminen ilmaan, tahi rupeaminen murhaajaksi, tahi vihdoin heittäminen katala aikeensa alistumalla minun kanssani samanlaisen vaaran alle. Sillä hetkellä en olisi tahtonut olla hänen sijassaan. Hän vei katteinin syrjään ja alkoi puhua hänelle jotakin hyvin innokkaasti. Minä näin, kuinka hänen sinistyneet huulensa värisivät, mutta katteini kääntyi hänestä pois halveksivalla hymyllä. — Hullu! sanoi hän Grushnitskille jotenkin kovaan: sinä et ymmärrä mitään!… Lähtekäämmehän, hyvät herrat!
Kapea polku kävi ylös jyrkkäydelle pensaiden välitse. Kallion lohkareet muodostivat epävakaisia astimia noissa luonnon portaissa, ja me aloimme kavuta niitä myöten tarttuen kiinni pensaisin.
Grushnitski kävi edellä, hänen jäljessään sekundanttinsa ja sitten tohtori ja minä.