Raha kiekahteli ja putosi helisten alas; kaikki juoksimme katsomaan.
— Te olette onnellinen, sanoin minä Grushnitskille. Teidän on ampuminen ensin! Mutta muistakaa, ell'ette minua tapa, niin minä en hairahda —; en, Jumal'auta!
Hän punastui; hänen oli häpeä tappaa aseeton mies. Minä katsoin häntä terävästi silmiin; tuokion minusta näytti, että hän heittäytyy jalkojeni juureen ja rukoelee anteeksi; mutta käykös tunnustaminen tuommoista katalaa yritystä?… Hänellä oli enään vain yksi keino — ampua ilmaan. Ja minä olin varma hänen niin tekevän! Sitä voi estää ainoastaan ajatus, että minä vaadin toista taistelua.
— Nyt! kuiskasi minulle tohtori, tempoen hihastani; ell'ette nyt sano meidän tietävän heidän aikeensa, niin kaikki on hukassa. Katsokaa, hän jo lataa… ell'ette te mitään sano, niin minä itse…
— Ei millään mokomin, tohtori! vastasin minä, pidellen häntä kädestä. Te pilaatte kaikki, te annoitte minulle sananne olevanne sekaantumatta… Mitä teillä siinä on tekemistä? Kukaties, minä tahdonkin tulla tapetuksi…
Hän katsoi minuun ihmetyksellä.
— Vai niin, se on toista!… mutta älkää minua syyttäkö toisessa maailmassa…
Katteini oli sillä välin ladannut pistuolit ja antoi toisen Grushnitskille hymyillen ja kuiskaten hänelle jotakin korvaan, toisen minulle.
Minä asetuin kedon kulmaan, ponnistaen kovasti vasempaa jalkaani kiveä vasten ja kumartuen hiukan eteenpäin, ett'en kaatuisi taaksepäin, jos saisin helpon haavan.
Grushnitski asettui vastapäätä minua ja, merkin annettua, kohotti pistuolin. Hänen polvensa vapisivat. Hän tähtäsi suoraan otsaani.