Selittämätön vimma rupesi kiehumaan povessani.
Yht'äkkiä laski hän alas pistuolin suun ja, muuttuen vaaleaksi, kuin palttina, kääntyi sekundanttinsa puoleen:
— En voi, sanoi hän kumealla äänellä.
— Pelkuri! vastasi katteini.
Laukaus pamahti. Kuula hipaisi polveani. Ehdottomasti astuin minä muutaman askelen eteenpäin, pikemmin poistuakseni äyräältä.
No, veli Grushnitski, vahinko, että hairahdit! sanoi katteini. Nyt on sinun vuorosi, asetu! Syleile minua ensin, me emme enään näe toisiamme! He syleilivät; katteini voi tuskin pidättää nauruaan. — Älä pelkää, liitti hän, viekkaasti katsottuaan Grushnitskiin, tässä maailmassa on kaikki mitätöntä… Suo siellä, vetelä täällä, vastaranta kaikkialla!
Sanottuaan sopivalla mahtipontisuudella tämän traagillisen fraasin, meni hän paikalleen. Juhana Ignatjevitsh, kyynelet silmissä, syleili myöskin Grushnitskia, joka sitten jäi yksin minua vastaan. Vieläkin koen itselleni selittää, mitä lajia tunnetta silloin kiehui povessani: siinä oli sekä harmia loukatusta itserakkaudesta että ylenkatsetta, ja häijyyttä, joka syntyi ajatellessani, että mies, joka siinä niin vakuutettuna, niin levollisena ja röyhkeänä katseli minua, kaksi minuuttia sitten, alistamatta itseään mihinkään vaaraan, tahtoi tappaa minut kuin koiran, sillä, vähän kovemmin jalkaan haavoitettuna, olisin välttämättä kaatunut alas kalliolta.
Minä katselin häntä vähän aikaa terävästi silmiin, kokien huomata edes pientä katumuksen haametta. Mutta minusta näytti, kuin hän olisi pidättänyt hymyään.
— Minä neuvon teitä ennen kuolemaa rukoilemaan Jumalaa, sanoin minä hänelle silloin.
— Älkää huoliko enemmän minun sielustani, kuin omastannekaan. Pyydän teitä vain: ampukaa pikemmin.