— Te ette siis peruuta herjaustanne? ettekä pyydä minulta anteeksi?… Miettikää hyvin: eikö omatuntonne sano teille mitäkään?
— Herra Petshoorin! huusi rakuunakatteini. Te ette ole tulleet tänne ripittämään, pyydän teitä huomauttaakseni… Lopettakaamme pikemmin, sillä joku sattuu ajamaan rotkossa — ja näkee meidät.
— Hyvä! Tohtori, tulkaa tänne.
Hän tuli, tohtori raukka! Hän oli vaaleampi kuin Grushnitski kymmenen minuuttia sitten.
Seuraavat sanat lausuin minä tahallani harvaan, kovaan ja selvään, kuin kuoleman tuomion:
— Nämä herrat ovat, luultavasti kiireissään, unhottaneet panna luotia pistuoliini. Pyydän teitä lataamaan sen uudestaan — ja hyvin!
— Se ei ole mahdollista! huusi katteini; se ei ole mahdollista! Minä latasin molemmat pistuolit. Olisiko tuosta luoti vierinyt ulos… Se ei ole minun vikani! — Ja teillä ei ole oikeutta lataamaan uudestaan… ei mitäkään oikeutta… Se on aivan vastoin sääntöjä; minä en suvaitse…
— Hyvä! sanoin minä katteinille. Jos niin on, niin ampukaamme me samoilla ehdoilla.
Hän joutui hämille.
Grushnitski seisoi alla päin, hämmästyneenä ja synkeänä.