— Anna heidän olla! sanoi hän vihdoin katteinille, joka tahtoi temmaista pistuolin tohtorin kädestä. — Tiedäthän itse heidän olevan oikeassa.
Turhaan teki katteini hänelle kaikenlaisia merkkejä. — Grushnitski ei ottanut niitä huomatakseenkaan.
Sillä välin oli tohtori ladannut pistuolin ja antoi sen minulle.
Nähtyään sen, katteini sylkäsi ja polki jalkaansa.
— Pöllö sinuakin on, veliseni! sanoi hän: koko mokoma pöllö!… Kun kerran luotit minuun, niin tottelekin sitten kaikessa… Se on sulle parahiksi! Kuole siihen sitten, kuin kärpänen… Hän kääntyi ja mutisi pois mennessään: "ja yhtä kaikki se on aivan vastoin sääntöjä".
— Grushnitski! sanoin minä, vielä on aikaa. Peruuta panettelusi, ja minä annan sinulle kaikki anteeksi. Sinun ei onnistunut peijata minua, ja sillä on itserakkauteni tyydytetty. Muista, että olemme ennen olleet ystäviä.
Hänen kasvonsa leimahtivat, silmänsä kiiluivat.
— Ampukaa! vastasi hän. Minä halveksin itseäni, teitä minä vihaan. Ell'ette minua tapa, niin minä salakkali yöllä murhaan teidät. Meillä ei ole molemmilla maan päällä sijaa.
— Minä laukaisin…
Kun savu oli hajonnut, ei Grushnitskia ollut kedolla enään. Tomu vain häilyi keveänä patsaana kuilun partaalla.