Kaikki huudahtivat yhteen ääneen.
— Finita la comedia! sanoin minä tohtorille. Hän ei vastannut mitään, vaan kääntyi kauhistuneena pois.
Minä kohotin hartioitani ja kumarsin Grushnitskin sekundanteille.
Laskeutuessani alas polkua myöten, huomasin kallioiden halkeamien välitse Grrushnitskin verisen ruumiin. Ehdottomasti peitin minä silmäni.
Irroitettuani hevoseni, lähdin käyten ajamaan kotia. Sydämelläni lepäsi kivi. Aurinko näytti minusta himmeältä, sen säteet eivät minua lämmittäneet.
Tällä puolen etukaupunkia käänsin oikealle rotkoon. Ihmismuoto raskautti minua, minä tahdoin olla yksin. Suitset löyhässä, alla päin, ajoin minä kauan, ja tulin vihdoin aivan tuntemattomaan paikkaan. Minä käännyin takasin ja aloin etsiä tietä. Aurinko jo laskeutui, kun minä lähestyin Kislovodskia, runneltuneena, runneltuneella hevosella.
Palvelijani ilmoitti Wernerin käyneen minun luonani ja antoi minulle kaksi kirjettä, toisen häneltä, toisen… Veeralta.
Minä aukaisin ensimäisen, joka oli seuraavaa sisältöä:
"Kaikki on järjestetty, niin hyvin, kuin suinkin. Rujostunut ruumis tuotiin tänne, luoti otettiin ulos. Kaikki luulevat onnettoman kohtauksen olleen syynä hänen kuolemaansa. Komendantti ainoastaan, joka luultavasti tiesi teidän riidastanne, pudisti päätään, vaan ei sanonut mitään. Ei mitään todisteita löydy teitä vastaan, ja te voitte maata rauhassa, jos voitte… Hyvästi."
Pitkään aikaan en saattanut au'aista toista kirjettä… Mitäpä hän kirjoittanee?… Raskas aavistus kuohutti sieluani.