Kas tässä kirje, joka sanasta sanaan on lähtemättömäksi uurtunut muistiini:
"Kirjoitan sinulle täydessä vakuutuksessa, ett'emme koskaan enään näe toisiamme. Erotessani sinusta muutama vuosi sitten, ajattelin samoin, mutta taivas näki hyväksi koetella minua toistamiseen; minä en kestänyt tätä koettelua, heikko sydämeni lannistui jälleen tutun äänen alle… ethän sentähden halveksi minua — ethän? Tämä kirje on oleva samalla jäähyvästini ja tunnustukseni; minä olen velvoitettu sanomaan sinulle kaikki, mitä sydämelleni on keräytynyt siitä saakka, kuin se sinua rakastaa. Minä en käy sinua syyttämään, sillä sinä olet kohdellut minua niin, kuin joka mies ainakin olisi tehnyt. Sinä rakastat minua, kuin omaisuuttasi, kuin keskenään vaihtuvien ilojen, myrskyjen ja murheiden lähdettä, joita paitsi elämä on ikävä ja yksitoikkoinen. Sen minä alussa ymmärsin… Mutta sinä olit onneton, ja minä uhrasin itseni, toivossa sinun joskus arvostelevan uhraustani ja joskus ymmärtävän sitä syvää hellyyttä, joka ei riippunut mistäkään ehdoista. Siitä saakka on aikaa pitkältä kulunut, ja minä olen tunkenut kaikkiin sydämesi salaisuuksiin… olen vakuuttainut, että se oli turhaa toivomista. Minusta tuntui katkeralta! Mutta rakkauteni kasvoi yhteen sieluni kanssa; se himmeni, vaan se ei sammunut".
"Me eroamme iäksi, mutta voit olla vakuutettu, ett'en koskaan ole rakastava toista, sillä sinulle on sieluni ammentanut kaikki aarteensa, kyynelensä ja toivonsa. Se, joka kerran on sinua rakastanut, ei voi ilman jotakin ylenkatsetta katsoa muihin miehiin, ei sillä, että olisit heitä parempi, ei, ei! vaan sinun luonnossasi on jotakin erityistä — sinulle yksistään omituista, jotakin kopeaa ja salamielistä, äänessäsi, mitä hyvänsä puhuisitkin, on voittamaton valta; ei kukaan osaa niin alituisesti pyrkiä rakastetuksi, ei kenessäkään ole pahe niin viehättävä, ei kenenkään katse lupaa niin paljo autuutta, ei kukaan osaa paremmin käyttää etujansa, eikä kukaan voi olla niin todellisesti onneton, kuin sinä, sillä ei kukaan ko'e niin paljo vakuuttaa itselleen vastakohtaa".
"Nyt minun täytyy selittää sinulle syy pikaiseen lähtööni; se näyttänee sinusta vähäpätöiseltä, sillä se koskee yksinään minua".
"Tänä aamuna tuli mieheni luokseni ja kertoi sinun riidastasi Grushnitskin kanssa. Nähtävästi kasvoni hyvin muuttuivat, sillä hän katseli minua kauan ja terävästi silmiin; minä olin vähällä langeta tainnoksiin ajatellessani, että sinun on tänään taisteleminen ja että minä olen siihen syypää; minä luulin tulevani hulluksi… Mutta nyt, kun minä kykenen aprikoimaan, olen varma, että sinä jäät elämään. Mahdotonta, että sinä kuolisit ilman minua, mahdotonta! Mieheni käveli kauan huoneessa; en tiedä, mitä hän minulle puhui, enkä muista, mitä minä hänelle vastasin… varmaan sanoin hänelle sinua rakastavani… Muistan vain, että hän puhelumme lopuksi solvaisi minua kauhealla sanalla ja meni ulos. Minä kuulin, kuinka hän käski valjastamaan vaunut… Nyt olen jo kolme tuntia istunut ikkunan ääressä ja odottanut palaustasi… Mutta sinä elät, sinä et voi kuolla!… Vaunut ovat melkein valmiit… Hyvästi, hyvästi… Minä olen kadotettu — mutta vähät siitä! Jospa voisin olla varma, että sinä minua aina muistat — en sano enään rakastat — en, vaan muistat… Hyvästi; joku tulee… täytyy piiloittaa kirje…"
"— Eikö niin? Ethän sinä rakasta Maryä? Ethän sinä häntä nai? — Kuule, sinun täytyy tehdä minulle tämä uhraus; minä olen sinun tähtesi kadottanut kaikki maailmassa…"
Kuin mieletön juoksin minä portaille, hyppäsin tsherkessiläisen hevoseni selkään, jota talutettiin pihalla, ja laskin täyttä karkua Pjätigorskin tietä myöten. Armahtamatta ajoin minä uupunutta hevostani, joka korskuen ja vaahdoten kiidätti minua kivistä tietä pitkin.
Aurinko oli jo kätkeytymäisillään mustaan pilveen, joka lepäsi läntisten vuorien selänteillä. Rotkossa tuli pimeä ja kostea. Jymeästi ja yksitoikkoisesti ulvoi Podkuumok, kivien poikki kulkuansa ohjaten. Minä ratsastin, hengästyen kärsimättömyydestä. Ajatus, ett'en tapaisi häntä Pjätigorskissa, jyskytti, kuni vasaralla, sydäntäni. Tuokion, vielä tuokion nähdä hänet, jättää hyvästi ja puristaa hänen kättään… Minä rukoilin, kiroilin, itkin, nauroin… ei, ei mikään voi kuvata levottomuuttani, toivottomuuttani!… Mahdollisuudesta kadottavani hänet ainaiseksi, kävi Veera minulle kalliimmaksi kaikkia maan päällä, kalliimmaksi elämää, kunniaa, onnea! Jumala tiesi, mitkä kummalliset, mitkä raivoisat mietteet päässäni kihisivät… Ja sillä välin minä vain armahtamatta ajaa kiidättelin. — Mutta aloinpa tuosta huomata, että ratsuni raskaammin hengittää; pari kertaa se jo kompastuikin tasaisella tiellä. — Oli vielä viisi virstaa Essentukkiin — kasakka-kylään, jossa voin istua toisen hevosen selkään.
Kaikki olisi ollut pelastettu, jos ratsullani olisi riittänyt voimia vielä kymmeneksi minuutiksi! Mutta, kohotessaan pienestä notkosta, vuorilta tultaessa, jyrkässä käänteessä, se kaatua rojahti maahan. Minä hyppäsin ketterästi alas, tempoelin suitsista nostaakseni sitä — vaan turhaan; tuskin huomattava huokaus lähti sen kiristettyjen hammasten välitse ja muutamain minuuttien perästä se heitti henkensä. Minä jäin yksin arolle, kadotettuani viimeisen toivoni; minä koettelin mennä jalkaisin jalkani hervahtivat; päivän vaivoista ja unettomuudesta vaipuneena minä lankesin märälle nurmelle ja rupesin itkemään, kuin lapsi.
Ja kauan makasin minä liikkumattomana katkerasti itkien, pidättämättä kyyneliäni ja nyyhkytystäni. Minä luulin sydämeni pakahtuvan. Lujuuteni, kylmäverisyyteni oli haihtunut, kuin huuru. Sielu heikkoni, järki vaikeni, ja jos joku olisi silloin nähnyt minut, olisi se halveksien kääntynyt pois.