Kun öinen kaste ja vuorituuli olivat virkistyttäneet tulista päätäni, tulivat ajatukseni tavalliseen järjestykseen ja minä ymmärsin, että oli hyödytöntä ja järjetöntä ajaa kadonnutta onnea. Mitä minä vielä tarvitsin? — hänet nähdä? — miksikä? eikös kaikki ollut väliltämme loppunut? Yksi katkera jäähyväis-suudelma ei rikastuta muistojani, ja sen jälkeen on eroaminen vain vaikeampi.
Minusta oli sentään hyvää, että voin itkeä. Muutoin siihen, kukaties', oli syynä sortuneet hermot, valvottu yö, kaksi minuuttia pistuolin suun edessä ja tyhjä vatsa.
Kaikki oli parahaksi! Tämä uusi kärsimys teki minuun onnellisen käänteen. Itkeminen on terveellistä, ja sitä paitsi, luultavasti, en seuraavanakaan yönä olisi silmiäni ummistanut, ell'en olisi ratsastanut ja ollut pakotettu paluumatkalla käymään viisitoista virstaa.
Minä tulin takasin Kislovodskiin kello viisi aamulla, heittäydyin vuoteelleni ja nukuin Napoleonin unta Vaterloon tappelun jälkeen.
Herättyäni oli ulkona jo pimeä. Minä istuin avonaisen ikkunan ääreen, aukaisin nuttuni — ja vuorituuli vilpotteli rintaani, joka ei vielä ollut rauhoittunut väsymyksen raskaasta unesta. Kaukana toisella puolen jokea, sitä varjostavien lehmusten tuuheiden latvojen läpi, pilkotteli tulia linnoituksen ja kylän rakennuksista. Meidän pihalla oli kaikki hiljaa, ruhtinattaren huoneuksessa oli pimeä.
Tohtori astui sisään; hänen otsansa oli rypistynyt, ja vastoin tavallisuutta hän ei ojentanut minulle kättä.
— Mistä tulette, tohtori?
— Ruhtinatar Liigovskajalta; hänen tyttärensä on sairas — hermojen heikonnusta… Mutta asia on, näette, se, että esivalta jo aavistaa, ja, paikka ei mitään varmaa voi näyttää toteen, niin kuitenkin neuvon teitä olemaan varoillanne. Ruhtinatar sanoi minulle tänään tietävänsä teidän ampuneen hänen tyttärensä tähden. Hänelle on kaikki kertonut tuo ukko… mikäs se onkaan? Hän oli läsnä teidän kahakassanne ravintolassa. Minä tuin teitä edeltämään. — Hyvästi. Kentiesi emme enään toisiamme näe; teidät lähetetään jonnekin.
Hän seisattui kynnykselle. Hänen teki mieli puristaa kättäni… ja jos minä olisin näyttänyt äänelle siihen vähintäkin halua, niin olisi hän heittäytynyt kaulaani; mutta minä olin kylmä, kuin kivi, ja hän meni ulos.
Semmoiset ne ovat kaikki ihmiset! Edeltä käsin he tietävät teon pahat puolet, auttavat, neulovat, vieläpä sen hyväksyvätkin, nähdessään toisen keinon mahdottomuuden — mutta sitten viruttavat kätensä ja kääntyvät nureksien pois siitä, joka oli rohkea ottamaan päällensä vastaavaisuuden koko kuorman. Kaikki ne ovat semmoisia, kaikkein paraimmat, kaikkein viisaimmatkin.