— En koskaan! huudahti hän nousten tuolilta kovasti liikutettuna.
— Kuinka tahdotte, vastasin minä, tehden lähtöä.
Hän mietistyi, teki minulle merkin kädellään, että odottaisin, ja meni ulos.
Kului viisi minuuttia; sydämeni sykki kovasti, mutta ajatukseni olivat rauhalliset, pääni kylmä; kuinka hyvään etsinkin povestani rakkauden kipenettä armasta Mary'ä kohtaan, niin olivat ahkeroimiseni turhia.
Silloin ovi aukeni ja hän astui sisään. Herra Jumala! kuinka hän oli muuttunut siitä asti, kuin en ollut häntä nähnyt — ja oliko siitä kauan?
Käytyään keskelle huonetta hän huojahti; minä hypähdin seisoalle, annoin hänelle käteni ja talutin hänet tuoliin.
Minä seisoin hänen vastassaan. Me olimme kauan vaiti; hänen suuret silmänsä, täynnä selittämätöntä surua, näkyivät etsivän silmistäni jotakin toivon kaltaista; hänen vaaleat huulensa kokivat turhaan hymyillä, hänen hennot kätensä, yhdistettyinä hänen sylissään, olivat niin laihat ja kuuleat, että minun tuli häntä sääli.
— Neiti, sanoin minä, te tiedätte minun teille nauraneen? Te varmaan halveksitte minua.
Hänen poskillaan näkyi tautimainen puna.
Minä jatkoin: niinmuodoin te ette voi minua rakastaa.