Hän kääntyi pois, nojasi kyynärpäänsä pöytään, peitti silmänsä, ja minusta näytti, että niissä kiilsi kyyneliä.
— Herra Jumala! lausui hän tuskin huomattavasti.
Tuopa kävi sietymättömäksi: vielä kotvan ja minä olisin langennut hänen jalkainsa juureen.
— Siis itse näette, sanoin minä, mitä suinkin lujalla äänellä ja teeskennellyllä hymyllä: itse näette, ett'en voi teitä naida. Jospa te sitä nyt tahtoisittekin, niin pian sen katuisitte. Haasteluni äitinne kanssa on pakottanut minua selittäimään teille näin avonaisesti ja näin törkeästi; toivon hänen olevan erehdyksissä; teidän on helppo häntä siitä poistaa. Näettehän, että minä teidän silmissänne näyttelen mitä kurjimpaa ja ilettävimpää roolia, vieläpä sen tunnustan — siinä kaikki, mitä voin teille tehdä. Kuinka paha luulo tahansa teillä minusta olisikin, niin minä sille alistun… Näettekö, että olen kehno teidän rinnallanne?… Eikö niin, että, jospa minua olettekin rakastaneet, tästä pitäen ylenkatsotte minua?…
Hän kääntyi minuun päin, kalpeana kuin marmori, hänen silmänsä vain loistivat ihmeellisesti.
— Minä vihaan teitä!… sanoi hän.
Minä kiitin, kumarsin kunnioituksella ja menin pois.
Tunnin perästä kiidätti kuriiritroikka minua Kislovodskista. Muutaman virstan päässä Essentukista näin tien varrella virman ratsuni ruumiin; satulan olivat, luultavasti, ohitse kulkevat kasakat ottaneet ja, sen paikalla, istui kaksi korppia. Minä huo'ahdin ja käännyin pois.
Ja nyt täällä, tässä ikävässä linnoituksessa, minä usein kysyn itseltäni, miettiessäni mennyttä aikaa: miksi en tahtonut astua tälle salliman avaamalle tielle, jossa minua odotti hiljaiset ilot ja sielun rauha?… Vaan minä en olisi sopinut sen kohtalon kanssa! Minä olen kuin merimies, joka on syntynyt ja kasvanut yhteen myrskyihin ja tappeluihin, ja rannalle heitettynä hän ikävöi ja nääntyy, kuinka hyvänsä häntä houkuttelisikin varjoisa lehto, miten tahansa paistaisikin rauhan aurinko; päivät pitkät hän kävelee hiekkarannalla, kuuntelee vyöryvien aaltojen yksitoikkoista loisketta ja tähystelee utuiseen kaukaisuuteen, nähdäkseen, eikö siellä, sillä vaalealla rai'alla, joka erottaa sinisen syvänteen harmaista hattaroista, haamota kaivattu purje, joka, alussa kalalokin siiven kaltaisena, sitten vähitellen eriää lakkapäiden vaahdosta ja tasaisesti tulla laskettaa lähemmäksi autiota satamaa…