Sallimaan Uskoja.
Minä, näette, kerran satuin oleskelemaan kaksi viikkoa eräässä kasakka-kylässä, vasemmalla siivellä, jossa myöskin majaeli pataljoona jalkaväkeä. Iltasin kokoontuivat upsierit vuorotellen toinen toisensa luo korttia lyömään.
Kerran, bostoniin kyllästyneinä, kortit pöydän alla, tulimme istuneeksi hyvin kauan majuori S—-in luona; puhelu oli, vastoin tavallisuutta, hauska. Juteltiin siitä, että meidänkin joukossa löytyy monta, jotka, niinkuin Muhamettilaiset, uskovat ihmisen kohtalon muka olevan taivaassa kirjoitetun; jokainen kertoi kaikenlaisia kummallisia tapauksia pro tai contra.
— Hyvät herrat! kaikki tämä ei todista mitään, sanoi vanha majuori, — eihän teistä ole kukaan ollut läsnä noissa kummallisissa tapauksissa, joilla te vahvistatte mielipiteitänne.
— Tietysti, ei kukaan, sanoivat monet, mutta me olemme kuulleet luotettavilta ihmisiltä…
— Mitä joutavia! sanoi muudan: — missä ne luotettavat ihmiset ovat, jotka ovat nähneet luettelon, missä meidän kuolemamme hetki on määrätty?… Ja jos tosiaan edeltämääräystä eli predestinationia on, niin mitäs varten sitten meille on annettu tahto, järki? Miksi meidän pitää tehdä tili teoistamme?
Silloin eräs upsieri, joka istui huoneen nurkassa, nousi seisoalle ja, lähestyen verkalleen pöytää, heitti kaikkiin rauhallisen ja juhlallisen katseen. Hän oli syntyänsä Serbialainen, niinkuin hänen nimestään näkyi.
Luutnantti Wuulitshin ulkonäkö vastasi täydellisesti hänen luonteesensa. Pitkä vartalo, tumman veriset kasvot, mustat hiukset, mustat, terävät silmät, iso, vaan säännöllinen nenä — hänen kansansa ominaisuus — surullinen ja kylmä hymy, joka alituisesti harhaeli hänen huulillaan — tämä kaikki ikäänkuin yhdistyi antamaan hänelle erinomaisen olennon muodon, joka ei voi tasata ajatuksiaan ja tunteitaan salliman hänelle antamain toveriensa kanssa.
Hän oli urhoollinen, väitteli harvoin, mutta pätevästi, eikä uskonut kenellekään sydämensä- ja koti-salaisuuksiaan. Viiniä hän ei juonut melkein ensinkään. Nuoria kasakka-tyttöjä — joiden viehkeyttä on vaikea käsittää, ell'ei ole heitä nähnyt: — hän ei koskaan armastellut. Puhuttiinpa sentään, ett'ei everstin rouva ollut aivan välinpitämätön hänen kuvailevista silmistään; mutta siin' ei ollut naurun paikka, jos siitä vain Wuulitshille mainittiin.
Oli ainoastaan yksi kiihko, jota hän ei salannut — kiihko kortinlyöntiin. Viheriäisen pöydän ääressä hän unhotti kaikki, ja tavallisesti hän hävitti; mutta alituiset onnettomuudet vain kiihdyttivät hänen itsepäisyyttään. Kerrottiin, että hän kerran sotaretkellä oli yöllä heitellyt pankkia päänalaisella; silloin oli onni häntä kauheasti kannattanut. Yht'äkkiä kuului laukauksia, lyötiin hätärumputusta, kaikki hyppäsivät pystyyn ja tarttumaan aseisin. "Pane va -pankki!" [s.o. onnenkaupan-peleissä koko rahapanoksen, joka on pöydällä, peliin jättäminen. Va la banque!] huusi Wuulitsh, nousematta ylös, eräälle mitä kiihkeimpiä punkteerajoita. — Seitonen seisoo! vastasi hän, juostessaan pois. Huolimatta yleisestä häiriöstä, jakoi Wuulitsh pankkipidoksen; kortti tulikin.