Kun hän ilmestyi riviin, niin siellä jo parasta kättä aika lailla ampua paukutettiin. Wuulitsh ei huolinut kuulista eikä Tshetshentsien kalvoista, vaan haki tuon onnellisen punkteeraajan.
— Seitonen tuli! huusi hän nähtyään hänet vihdoin tarkk'ampujien rivissä, jotka alkoivat ahdistaa vihollista ulos metsästä, ja, mentyään lähemmäksi, otti hän kukkaronsa ja lompakkonsa ja antoi ne onnelliselle, huolimatta hänen vastustelemisestaan maksun sopimattomuudesta. Täytettyään tämän vastenmielisen velvollisuuden, syöksi hän eteenpäin, viehätti jälkeensä sotamiehet ja aina tappelun loppuun asti mitä kylmäverisimmästi ampueli Tshetshentsien kanssa.
Kun luutnantti Wuulitsh astui pöydän ääreen, niin kaikki vaikenivat, odottaen häneltä jotakin omituista esiytymistä.
— Hyvät herrat! sanoi hän (hänen äänensä oli levollinen, vaikka tavallista matalampi): — hyvät herrat, mitä turhista kiistoista? Te tahdotte todisteita? Minä esittelen teille koettelemaan minun kanssani, voiko ihminen omavaltaisesti säätää elämästään, vai onko jokaiselle edeltäkäsin määrätty surman hetki… Kuka haluaa?
— En minä, enkä minä! kaikui joka taholta. — Kummallinen mies! kaikkiahan päähänsä pistääkin!…
— Esittelen vedon, sanoin minä piloillani.
— Mistä?
— Minä sanon, ett'ei ole edeltämääräystä, sanoin minä, karistaen pöydälle pari kymmenkuntaa kultarahoja — kaikki, mitä minulla oli taskussani.
— Lyödään, vastasi Wuulitsh kumealla äänellä. — Majuori, te olette tuomarina: kas tässä viisitoista kultarahaa; loput viisi te olette minulle velkaa ja te teette minulle ystävyyden lisäämällä ne tähän.
— Hyvä, sanoi majuori; vaan minä, todella, en ymmärrä, mitä asia koskee, ja kuinka ratkaisette riidan?…