Wuulitsh meni ääneti majuorin makuuhuoneesen; me seurasimme häntä. Hän astui seinän luo, jolla riippui aseita, ja otti umpimähkään yhden erikokoisten pistuolien joukosta. Me emme häntä vielä ymmärtäneet; mutta kun hän jännitti kauan ja karisti ruutia sankille, niin moni ehdottomasti huudahti ja tarttui häneen kädestä.
— Mitä sinä teet? Kuule, se on mielettömyyttä! huusivat hänelle.
— Hyvät herrat! sanoi hän harvaan, irroittaen kätensä, kuka tahtoo maksaa minusta kaksikymmentä kultarahaa?
Kaikki olivat vaiti ja syrjäytyivät.
Wuulitsh meni toiseen huoneesen ja istahti pöydän ääreen; kaikki seurasimme hänen jäljessään. Hän viittasi meille, että kävisimme istumaan piiriin. Ääneti tottelimme me häntä; ja silloin sai hän meistä jonkinmoisen salaisen vallan. Minä katsoin häntä terävästi silmiin, mutta hän vastasi levollisella ja liikkumattomalla katseella koettelevaa silmäystäni, ja hänen vaaleat huulensa hymyilivät; vaan, huolimatta hänen kylmäverisyydestään, näkyi, mielestäni, kuoleman sinetti hänen kalpeilla kasvoillaan. Minä olen huomannut — ja monet vanhat sotilaat ovat huomaustani vahvistaneet — että usein sen ihmisen kasvoilla, jonka täytyy kuolla muutamain tuntien perästä, on joku kummallinen välttämättömän kohtalon leima, niin että tottuneen silmän on vaikea erehtyä.
— Te kuolette tänään! sanoin minä hänelle. Hän kääntyi pikaisesti minuun päin, vaan vastasi harvaan ja rauhallisesti:
— Ehkä kuolen, ehkäpä en… Sitten kääntyi hän majuoriin päin ja kysyi, oliko pistuoli ladattu? Majuori hämmennyksissään ei muistanut varmaan.
— Olehan jo tuossa, Wuulitsh! huusi joku. Varmaankin se on ladattu, sillä se riippui lähellä päänalusta; mikä himo sitten suottailemaan!…
— Tuhmaa pilaa! puuttui siihen toimen.
— Weikkaan viisikymmentä ruplaa viittä vastaan, ett'ei pistuoli ole ladattu! huusi kolmas.