Lyötiin uusi veto.
Minua kyllästyttivät niin pitkät menot. — Kuulkaa, sanoin minä, joko ampukaa tahi ripustakaa pistuoli entiselle paikalleen, ja menkäämme levolle.
— Tietysti, huusivat monet: — menkäämme maata.
— Hyvät herrat! pyydän teitä seisomaan paikoillanne! sanoi Wuulitsh pannen pistuolin suun otsaansa vasten.
Kaikki ikäänkuin kivettyivät. — Herra Petshoorin, lisäsi hän, ottakaa ja heittäkää kortti ylös.
Minä otin pöydältä, muistan sen nytkin, hertta ässän ja heitin ylös. Huokuminen lakkasi kaikilta. Kaikkien silmät, kuvaten pelkoa ja jotakin epämääräistä uteliaisuutta, lensivät pistuolista tuhoisaan korttiin, joka, kiepotellen ilmassa, verkalleen laskeutui alas; samassa, kuin se koski pöytään, laukasi Wuulitsh hanan… raksahus!
Jumalan kiitos! huusivat useat; se ei ole ladattu…
— Katsotaanhan sentään, sanoi Wuulitsh. Hän jännitti jälleen hanan, tähtäsi lakkiin, joka riippui ikkunan yläpuolella; laukaus pamahti — savu täytti huoneen; kun se oli hajonnut, otettiin lakki alas: se oli keskeltä läväisty ja luoti syvällä seinässä.
Vähään aikaan ei kukaan voinut sanoa sanaakaan. Wuulitsh pani hyvin rauhallisesti kukkaroonsa kultarahani.
Ruvettiin siitä miettimään, miksi ei pistuoli lauennut ensi kerralla. Mikä väitti, että sankki luultavasti oli tukossa, mikä kuiskasi, että ruuti ensin oli kostea ja että Wuulitsh sitten karisti uutta; mutta minä vakuutin, että jälkimäinen oletus oli väärä, sillä minä koko ajalla en heittänyt silmiäni pistuolista.