— Te olette onnellinen pelissä! sanoin minä Wuulitshille…
— Ensi kerran elämässäni, sanoi hän, itsetyytyväisesti hymyillen. — Tämä on parempi pankkia ja shtossia.
— Sen sijaan hiukan vaarallisempaa.
— Entä nyt? Joko alatte uskoa edeltämääräystä?
— Uskon; vaan en ymmärrä sittenkään, miksi minusta näytti, että te välttämättä kuolette tänään…
Tuo mies, joka vast'ikään aivan tyynellä mielellä oli tähdännyt otsaansa, säpsähti silloin äkkiä ja hämmentyi.
— Jopa tätä riittääkin! sanoi hän nousten ylös. Vetomme loppui ja teidän huomautuksenne eivät minusta näytä nyt olevan paikallaan…
Hän otti lakkinsa ja läksi pois. Se näytti minusta kummalliselta — eikä syyttä.
Kohta lähtivät kaikki kotihinsa, mikä mitenkin juttuen Wuulitshin oikuista ja, luultavasti, yksimielisesti kutsuen minua itsekkääksi, sillä minä olin lyönyt vedon miehen kanssa, joka tahtoi ampua itsensä; niinkuin hän ei ilman minutta olisi löytänyt sopivaa tilaisuutta…
Minä palasin kotia tyhjiä kujia myöten. Täytenä ja punaisena, kuin tulipalon heijastus, alkoi kuu näyttäytyä erikorkuisten talojen takaa. Tähdet loistivat rauhallisina tumman sinisellä taivaan la'ella, ja minusta näytti naurattavalta, muistellessani, että muinoin löytyi sangen viisaita ihmisiä, jotka luulivat noiden taivaan kappalten ottavan osaa meidän mitättömiin riitoihimme maakaistaleesta tahi jostakin keksitystä oikeudesta. Ja kuinkas kävi? Nuo lamput, jotka, heidän mielestään, olivat sytytetyt ainoastaan heidän taistelujansa ja riemujansa valaisemaan, palavat entisellä loistollaan, vaan niiden halut ja toivomukset ovat yhdessä heidän kanssaan kauan sitten sammuneet, kuin tuli, jonka huoleton matkustavainen on metsän rinteesen virittänyt! Vaan minkä tahdon voiman antoi sentään heille se vakuutus, että koko taivas lukemattomine asujamineen katselee heitä, mykällä kyllä, vaan toki muuttumattomalla osanottavaisuudella!… Mutta me, heidän kurjat jälkeisensä, jotka kuljeskelemme maan päällä ilman vakuutusta ja uljuutta, ilman huvitusta ja pelkoa, paitsi sitä ehdotonta kammoa, joka kouristaa sydäntä ajatellessa välttämätöntä loppua, me emme kykene enään suuriin uhrauksiin ihmiskunnan edistyksen, emmekä edes oman onnemmekaan eteen, sillä me tunnemme sen mahdottomuuden, ja, niinkuin esi-isämme heittäytyivät hairahduksesta toiseen, niin mekin, välinpitämättöminä, astumme epäilyksestä epäilykseen, omaamatta, niinkuin he, mitäkään toivetta tai edes sitä epämääräistä, vaikka voimallista nautintoakaan, jonka sielu kohtaa jokaisessa taistelussa ihmisten tai salliman kanssa…