Ja paljo muita sellaisia mietteitä kulki mielessäni; minä en niitä pidättänyt, sillä en rakasta pysähtyä mihinkään abstraktilliseen ajatukseen, ja mitäpä siitä lähteekään?… Ensi nuoruudessani minä olin haaveksija; minä rakastin vuorotellen milloin synkkiä, milloin iloisia kuvia, joita levoton ja ahnas kuvitus minulle piirusteli. Vaan mitä siitä minulle on jäänyt? — väsymys vain, niinkuin yöllisen taistelun jälkeen painajaisen kanssa, ja sekava muisto täynnä sääliä. Tuohon turhaan taisteluun ammensin minä sieluni innon ja tahtoni lujuuden, jotka ovat varsinaiselle elämälle välttämättömiä. Minä astuin tähän elämään elettyäni sen jo ajatuksissani, ja minun kävi ikäväksi ja inhottavaksi, niinkuin sen, joka lukee huonon mukailun hänelle jo kauan sitten tutusta kirjasta.
Tämän illan tapahtuma teki minuun jotenkin syvän vaikutuksen ja kiihdytti hermojani. En tiedä varmaan, uskonko nyt edeltämääräystä vai enkö, vaan sinä iltana vahvasti uskoin. Todistus oli sattuva, ja, huolimatta siitä, että nauroin esi-isillemme ja heidän avuliaalle tähtitieteellensä, jouduin tahtomattani heidän raitiollensa; vaan minä seisatuin ajallani tällä vaarallisella tiellä ja, pitäen sääntönä olla mitäkään suoraan kumoamatta ja mihinkään sokeasti luottamatta, heitin metafysiikan syrjään ja aloin katsella jalkojeni eteen. Sellainen varovaisuus oli aivan paikallaan, sillä minä olin vähällä langeta, tölmäistyäni jotakin paksua ja pehmoista, vaan nähtävästi elotonta vastaan. Minä kumarruin — kuu paistoi jo suoraan tielle — ja mitäs näen? edessäni makasi sika, joka oli miekalla kahtia halaistu… Tuskin ennätin minä sitä katsastaa, kun kuulin askelten kapsetta, ja kaksi kasakkaa juoksi kujasta. Toinen tuli luokseni ja kysyi, olinko nähnyt juopunutta kasakkaa, joka ajoi takaa sikaa. Minä ilmoitin, ett'en ollut kasakkaa nähnyt, vaan osoitin hänen raivoisan urhoollisuutensa onnetonta uhria.
— Koko ryökäle! sanoi toinen kasakka, annas kun vain päihtyy ohrajuomasta, niin jo ottaa ja murentaa, mitä vain tielle sattuu. Lähtekäämme, Jeremeejitsh, etsimään häntä; sitoa hänet pitää, muutoin…
He menivät pois ja minä jatkoin matkaani suuremmalla varovaisuudella, ja pääsin vihdoin onnellisesti asuntooni.
Minä asuin vanhan alaupsierin luona, jota rakastin hänen hyvän luonteensa, ja erittäinkin hänen sievän tyttärensä Nastjan vuoksi.
Nastja, turkki korvissa, odotti minua, tavallisuuden mukaan, veräjällä; kuu valaisi hänen suloiset huulensa, jotka olivat käyneet sinisiksi yöllisestä pakkasesta. Nähtyään minut, hän hymähti, vaan minulla ei ollut aikaa häntä varten. "Hyvästi, Nastja!" sanoin minä ohikulkiessani. Hän oli vastata minulle jotakin, mutta huo'ahti ainoastaan.
Minä lukitsin jälkeeni huoneen oven, sytytin kynttilän ja kävin vuoteelle, mutta tällä erää antoi uni odottaa itseään tavallista kauemman. Itä jo alkoi vaaleta, kun minä nukuin, vaan, näköään, ei taivas sallinut minun tänä yönä maata tarpeekseni. Kello neljä aamulla koputti kaksi nyrkkiä ikkunaani. Minä hyppäsin ylös. "Mitä se on?"… "Nouse ja pane päällesi!" huusi minulle muutamat äänet. Minä hätäkättä pukeuduin ja menin ulos. "Tiedätkö, mitä on tapahtunut?" sanoi minulle yhteen ääneen kolme upsieria, jotka olivat tulleet minua noutamaan; he olivat kalpeat, kuin kuolema.
— Mitä?
— Wuulitsh on tapettu.
Minä ällämästyin.