— Tapettu juuri! jatkoivat he. — Joutukaa!
— Minnekä niin?
— Tiellä kuulet.
Ja me läksimme. He kertoivat minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja liittivät jos joitakin huomautuksia kummallisesta edeltämääräyksestä, joka oli pelastanut hänet välttämättömästä kuolemasta puolen tuntia ennen surmaansa. Wuulitsh oli kulkenut yksin pimeätä katua, häntä kohti oli karannut juopunut kasakka, joka oli si'an kuoliaksi silpunnut, ja olisi ehkä mennyt sivuitse, huomaamatta häntä ell'ei Wuulitsh yht'äkkiä olisi seisattunut ja sanonut: "ketä sinä etsit, veli kulta?" — "Sinua!" vastasi kasakka, iski häntä miekalla ja viilsi hänet olkapäästä melkein sydämeen asti kahtia… Molemmat kasakat, jotka olivat tulleet minua vastaan ja ajoivat murhaajaa takaa, olivat saapuneet paikalle, nostaneet ylös haavoitetun, vaan hän oli jo viimeisensä hengen vedossa ja sanoi ainoastaan: "hän on oikeassa!" — Minä yksin käsitin näiden, sanojen himmeän merkityksen, sillä ne tarkoittivat minua; minä olin tahtomattani ennustanut poloiselle hänen kohtalonsa; vaistini ei minua pettänyt; minä ihan kuin luin hänen muuttuneista kasvoistansa läheisen lopun sinetin.
Murhaaja oli salpautunut autioon mökkiin kylän perällä. Me menimme sinne. Joukko naisia juoksi itkien samanne päin; siellä täällä hyppäsi myöhästynyt kasakka kadulle, kiiruussa kiinnittäen tikariaan vyöhön, ja juosta ennätti edellemme. Häiriö oli kauhea.
Saavuimme tuosta vihdoin mekin perille ja näimme mökin ympärillä, jonka ikkunat ja luukut olivat sisältäpäin suljetut, seisovan väkeä. Upsierit ja kasakat puhelivat kiivaasti keskenään; naiset itkeä ulisivat, valitellen, voivotellen. Heidän joukostansa pisti silmiini erään ämmän omituiset kasvot jotka kuvasivat mieletöntä epätoivoa. Hän istui paksulla pölkyllä, kyynärpäät polvilla, kannattaen käsillä päätään. Se oli murhaajan äiti. Hänen huulensa liikkuivat ajoittain… lienevätkö soputtaneet rukousta vai kirousta?
Sillä välin oli johonkin päin päätettävä ja rikollinen kiinni otettava.
Minä menin ikkunalle ja katsoin luukun ra'osta sisään. Vaaleana makasi hän lattialla, pistuoli oikeassa kädessä, veristynyt miekka vieressä. Hänen kuvailevat silmänsä kamalasti pyöriä muljottelevat; aika ajoin hän värähteli ja tarttui päähänsä ikäänkuin himmeästi muistutellen eilistä. Suurta päättäväisyyttä minä en nähnyt hänen levottomassa katseessaan ja minä sanoin majuorille, että suotta hän ei käske murtamaan ovea ja anna kasakkojen rynnätä sisään, sillä parempi oli tehdä se silloin, kuin sitten, kuin hän on kokonaan tointunut.
Silloin astui vanha jesauli (kasakka-katteini) ovelle ja mainitsi häntä nimeltä; hän vastasi.
— Synninhän sinä teit, Jefiimitsh veliseni, sanoi jesauli; — niin mitäs tuossa enään muuta, antaudu pois!