— Minäpä jo taisin kaikki sanoa… Niin vainkin: neiti, näköään, rakastaa keskustella tunteista, intohimoista j.n.e. Hän on ollut yhden talven Pietarissa, mutta se ja erittäinkin yhteisö siellä ei ole häntä miellyttänyt: hänet, varmaankin, ottivat kylmästi vastaan.
— Ettekö nähneet ketäkään heidän luonansa tänään?
— Näin kyllä, yhden ajutantin, yhden suurellisen kaartilaisupsierin ja erään vasta tulleen rouvasihmisen, ruhtinattaren omaisia miehensä puolelta; hyvin sievä nainen, mutta, näköään, hyvin kivulloinen. Ettekö te ole nähneet häntä kaivolla? — hän on keskikasvuinen, vaaleanverinen, piirteet säännölliset, kasvojen iho keuhkotautinen, ja oikealla poskella musta luomi; minua hämmästytti hänen kasvojensa kuvailevaisuus.
— Luomi! mutisin minä hampaiden välitse. — Oikeinko totta?
Tohtori katsahti minuun ja sanoi juhlallisesti, pantuaan kätensä minun sydämelleni: "te tunnette hänet!…" Sydämeni ikäänkuin sykki tavallista kovemmin.
— Nyt on teidän vuoronne riemuita! sanoin minä; mutta minä luotan teihin: te ette minua petä. Minä en ole häntä vielä nähnyt, mutta olen vakuutettu tuntevani, kuvassanne naisen, jota muinoin rakastin… Älkää puhuko hänelle minusta sanaakaan; jos hän kysyy, niin todistakaa minusta pahaa.
— Olkoon menneeksi! sanoi Werner, nyykäyttäen olkapäitään.
Hänen pois mentyä ahdisti hirveä suru sydäntäni. Sallimusko taas toi meitä yhteen Kaukaasiassa, vai vasituisestiko hän oli tänne tullut, tietäen kohtaavansa minut?… ja kuinka me kohtaamme toisiamme?… ja onko se sitten hän?… Aavistukseni eivät minua koskaan petä. Maailmassa ei ole miestä, josta mennyt aika saisi sellaisen vallan, kuin minusta. Jok'ainoa muistutus olleesta surusta tai ilosta iskee tautimaisesti sieluuni ja johtaa siitä esiin yhä samoja ääniä… Minä olen tyhmästi luotu: en osaa mitäkään unhottaa — en mitäkään!
Päivällisen jälkeen kello kuuden aikaan menin bulevaardille, jossa oli joukko kansaa. Ruhtinatar istui tyttärineen rahilla ja heidän ympärillänsä oli nuoria miehiä, jotka heitä kilvan mielittelivät. Minä asetuin vähän matkan päähän toiselle rahille, seisautin kaksi tuttua rakuunaupsieria ja aloin heille kertoa jotakin, nähtävästi, hupaista, sillä he alkoivat nauraa hahattaa kuin hullut. Uteliaisuus houkutteli luokseni muutamia neidin ympäriltä; ja vähitellen kaikki hänet jättivät ja yhdistyivät seuraani. Minä vain jatkoin kertomistani: juttuni olivat mitä hullunkurisimpia ja ivani omituisista ohitse-kulkijoista oikein raivoisan häijyjä… Siten huvitin minä kuuntelijoitani aina auringonlaskuun asti. Muutamia kertoja kulki neiti käsitysten äitinsä kanssa ohitseni, erään ontuvan vanhuksen seuraamana, ja muutamia kertoja lankesi minuun hänen katseensa, ilmaisten harmia, kokien ilmaista tyynimielisyyttä…
— Mitä hän teille jutteli? kysyi neiti eräältä nuorelta mieheltä, joka kohteliaisuudesta oli palannut hänen luoksensa, varmaan hyvin huvittavan historian — urotöistään tappeluissa?… Hän sanoi nämä sanat jotenkin kovaan ja, luultavasti, aikeessa pistellä minua. "Vai niin!" arvelin minä, "te ette vain pilanpäiten suutu, armas neiti ruhtinatar; vartokaahan, ei laulu siihen lopu!"