— Minä luulin, että te vain tanssitte pakosta, niinkuin viime kerralla, sanoi hän, hyvin suloisesti hymyillen…

Hän, näköään, ei huomaa ollenkaan Grushnitskin poissa-oloa.

— Huomenna te hyvin hauskasti kummastutte, sanoin minä hänelle.

— Mistä?…

Se on salaisuus… tanssijaisissa itsekin arvaatte.

Minä lopetin illan ruhtinattaren luona; vieraita ei ollut, paitsi Veeraa ja erästä hyvin hauskaa ukkoa. Minä olin hyvällä tuulella, improviseerasin monta tavatonta juttua; neiti istui vastassani ja kuunteli juorujani niin suurella, jännitetyllä, jopa hellällä huomiolla, että minun kävi mieleni pahaksi. Minne joutui hänen vilkkautensa, virnailemisensa, oikkunsa, julkeat kasvojensa murteet, ylenkatseellinen hymynsä, hajamielinen katseensa?…

Veera huomasi kaikki; hänen kivulloisilla kasvoillaan kuvautui syvä suru: hän istui ikkunan suojassa, vajonneena avaraan nojatuoliin… Minun kävi häntä sääli.

Silloin kerroin minä koko draamallisen historian hänen ja minun tuttavuudesta, meidän rakkaudestamme — tietysti peitellen kaikki keksimilläni nimillä.

Minä kuvasin niin vilkkaasti oman hellyyteni, levottomuuteni ja ihastukseni, ja esitin niin hyvässä valossa hänen menettelynsä ja luonteensa, että hänen vasten tahtoaankin täytyi antaa minulle anteeksi virnailemiseni ruhtinatar Maryn kanssa.

Hän nousi, kävi meidän luoksemme istumaan ja virkistyi… ja vasta kello kaksi yöllä muistimme, että lääkärit käskevät menemään levolle kello yksitoista.