13 p. Kesäkuuta.
Puolen tuntia ennen tanssijaisia ilmestyi luokseni Grushnitski jalkaväkeläis-pu'un täydessä loistossa. Kolmanteen nappiin oli kiinnitetyt bronssivitjat, joissa riippui suljettu lornjetti; suunnattoman suuret olkaimet olivat ylöspäin taivutetut, Aamorin siipein tapaisesti; hänen saappaansa narisivat; vasemmassa kädessä piteli hän ruskeita kiiltosormikkaita ja lakkia, oikealla pöyhitteli hän yhtä mittaa pieniin kiharoihin käherrettyä tukkaansa. Mielihyvä ja samalla joku itseluottamuksen puute kuvastiihen hänen kasvoillaan; hänen juhlallinen ulkomuotonsa ja pöyhkeä asentonsa olisivat saaneet minut purskahtamaan nauruun, jos se olisi ollut tarkoituksieni mukaista.
Hän heitti lakin ja sormikkaat pöydälle, alkoi silittää liepeitään ja korjaella itseään kuvastimen edessä; hirveän iso, musta huivi oli käärittynä äärettömän korkealle, mitä kankeimmalle irtonaiskaulurille, joka pitää könkötteli hänen leukaansa ja nousta törrötti yli tuuman takin alta esiin; hänestä se vielä oli vähäsen ja hän veti sitä korkeammalle, korviin asti; tästä vaikeasta työstä — sillä takin kaulus oli ahdas ja tukala — pinnisti veri ihan punasiksi hänen kasvonsa.
— Sanovat, että sinä olet näinä päivinä kauheasti hellitellyt minun ruhtinatartani? sanoi hän jotenkin huolimattomasti, minuun katsomatta.
— Johan nyt jotakin, kun hullut teetä joisi! vastasin minä hänelle, kertoen erään, menneen ajan varsin sukkelan hulivilin mielilausetta, josta Pushkin muinoin oli lauleskellut.
— Sanopas, käykö tämä puku hyvin minun päälleni?… Äh, kirottu juutalainen!… kuinka puristaa kainaloista!… Eikös sinulla ole hajuvesiä?
— Hyvänen aika, vielä sulle mitä? muutenkin jo haiset paljaalle ruusuvoiteelle.
— Vähät siitä, annahan tänne…
Puolen pulloa valeli hän kaulahuivilleen, nenäliinalleen ja hihoilleen.
— Ai'otko tanssia? kysyi hän.