— Minä? Minäkö muuttunut?… Oi, en milloinkaan! Tiedättehän sen olevan mahdotonta! Se, joka teidät on nähnyt kerran, kantaa iäksi päiviksi muistissaan teidän jumalallisen kuvanne.
— Lopettakaa nyt jo…
— Miksikä te ette nyt tahdo kuulla sitä, jota nykyisin, jopa useastikin, niin suosiollisesti kuuntelitte?…
— Siksi, ett'en rakasta yhtenään samaa kerrottavaa, vastasi hän nauraen.
— Oi, julmasti olen minä erehtynyt!… Hupsu olin, kun luulin, että nämä olkaimet toki antaisivat minulle oikeuden toivoa… Vaan ei! Parempi olisi minun ollut ijankaikkisesti pysyä tuossa halveksitussa sotamiehen viitassa, jota, kukaties, minun tulee kiittää teidän huomiostanne…
— Todellakin, teille sopii viitta paljoa paremmin…
Silloin minä astuin esiin ja kumarsin neidille, joka punastui hiukan ja lausui sukkelaan:
— Eikö niin, monsieur Petshoorin, harmaa viitta sopii paljoa paremmin monsieur Grushnitskille?…
— Minä en ole samaa mieltä, vastasin minä, univormussa on hän vielä nuorellisemman näköinen.
Grushnitski ei kestänyt tätä iskua; niinkuin kaikki pojat, tahtoi hän pitää itseään suurena miehenä; hän luulee, että intohimojen syvät jäljet hänen kasvoissaan korvaavat vuosien leiman. Hän heitti minuun tuiman katseen, polki jalkaansa ja meni pois.