— Mitäs sinä sitten menet toivomaan? Haluta ja harrastaa jotakin — sen kyllä ymmärtää, mutta kukas käskee toivomaan?
— Sinä voitit vedon, vaan et kokonaan, sanoi hän pahanilkisesti hymyillen.
Masurkka alkoi. Grushnitski ei valinnut muita kuin neiti Maryä, muut kavaljeerit kutsuivat hänet myöskin vähän väliä; se oli, selvään, liitto minua vastaan — sitä parempi: hän tahtoo puhua kanssani, vaan hänet estetään — ja hänen tekee mielensä kahta kovemmin.
Minä puristin pari kertaa hänen kättään; toisella kertaa tempasi hän sen pois, sanaakaan sanomatta.
— Minä tulen huonosti makaamaan tänä yönä, sanoi hän minulle, kun masurkka oli loppunut.
— Siihen on Grushnitski syypää.
— Eikö mitä! — Ja hänen kasvonsa kävivät niin miettiväisiksi, niin surullisiksi, että minä päätin tänä iltana välttämättä suudella hänen kättään.
Ruvettiin lähtemään pois. Istuttaessani neitiä vaunuihin painoin nopeasti hänen pienen kätösensä huuliani vastaan. Oli pimeä, eikä kukaan voinut sitä nähdä.
Minä palasin saliin hyvin tyytyväisenä.
Suuren pöydän ääressä söi nuoriso illallista ja sen joukossa oli Grushnitski. Kun minä astuin sisään, niin kaikki vaikenivat; näköään, oli puhe minusta. Monet ovat menneistä tanssijaisista minulle äkeissään, olletikin rakuuna-katteini; mutta nyt taitaa varmaan minua vastaan muodostua vihollisjoukko, Grusnitskin ollessa johtajana. Hänellä on niin ylpeä ja uljas katsanto…