Valju kalpeus peitti neidin armaita kasvoja. Hän seisoi piaanon ääressä, nojaten kädellään tuolin selkäimeen; tämä käsi melkein vapisi. Minä lähestyin häntä hiljaa ja sanoin:
— Oletteko suutuksissanne minuun?
Hän loi minuun raukean, syvän katseen: ja pudisti päätään; hänen huulensa aikoivat lausua jotakin, vaan eivät voineet; silmät täyttyivät kyynelillä, hän laskeutui tuolille ja peitti käsillä kasvonsa.
— Mikä teidän on? sanoin minä tarttuen hänen käteensä.
— Te ette pidä minua arvossa!… Oi, jättäkää minut!…
Minä kävin muutaman askelen… Hän suoristi itseään tuolissa; silmänsä säkenöivät.
Minä seisatuin, tartuin oven ripaan ja sanoin:
— Antakaas minulle anteeksi, neiti! minä olen menetellyt kuin hullu… tätä ei toista kertaa tapahdu; minä ryhdyn toimiin sitä vastaan… Mitä hyvää teidän on tietää, mitä tähän asti on sielussani liikkunut? Te ette saa sitä koskaan tietää, ja sitä parempi teille. Hyvästi!
Mennessäni pois minusta kuului, kuin hän olisi itkenyt.
Iltaan saakka minä käydä kuljeskelin Mashukin ympäristöllä, uuvuin kauheasti ja, kotiin tultua, heittäydyin vuoteelle ihan hermottomana.