22 p. Kesäkuuta.
Vihdoinpa he tulivat. Minä istuin ikkunan ääressä, kun kuulin heidän vaunujensa ratinan; sydämeni vavahti… Mitä kummaa tämä on? Lienenkö vainen rakastunut?… Minulla on niin hullu luonto, että semmoista voi kyllä minun kanssani tapahtua.
Minä söin heillä päivällistä. Ruhtinatar itse katseli minua hyvin hellästi, eikä mennyt pois tyttärensä luota. — Se on paha asia, se! Sen sijaan on Veera mustasukkainen neiti Marylle minusta — menestyinpä pyrinnössäni! Mitäkös ei nainen tee pahoittaakseen kilpailijataan?! Muistan minä erään, joka rakasti minua sen tähden, että minä rakastin toista. Ei löydy mitäkään eriskummallisempaa kuin naisen ymmärrys; naisia on vaikea vakuuttaa jostakin; he ovat siihen saatavat, että itse itseään vakuuttavat. Todisteiden järjestys, joilla he taikaluulojaan kumoavat, on varsin omituinen. Oppiakseen heidän dialektiikkansa, ovat ymmärryksessä kaikki logiikan koulusäännöt mullistettavat. Esimerkiksi, tavallinen johdelma:
Tämä mies minua rakastaa, mutta minä olen naimisessa, siis, en minä saa häntä rakastaa.
Naisten johdelma:
Minä en saa häntä rakastaa, sillä minä olen naimisessa; mutta hän rakastaa minua — siis…
Ja sitten muutamia pisteitä, sillä järki ei enään puhu mitään, vaan suurimmaksi osaksi puhuvat kieli, silmät ja niiden perästä sydän, jos semmoista löytyykään.
Mutta jos nämä muistelmat joskus joutuvat naisten käsiin? — "Panettelua!" huutavat he närkästyksissään.
Niinkauan kuin runoilijat ovat kirjoittaneet ja naiset heitä lukeneet (josta heille sulimmat kiitokset), on heitä niin monta kertaa kutsuttu enkeleiksi, että he tosiaankin, sydämen yksinkertaisuudessa, ovat uskoneet tätä komplimenttia, unhottaen, että samaiset runoilijat rahan vuoksi ylistivät Neroonia puolijumalaksi…
Mutta sopimatonta olisi minun puhua heistä semmoisella häijyydellä, minun, joka en maailmassa muuta rakasta, kuin heitä, minun, joka aina olen ollut valmis heille uhraamaan rauhani, kunnianhimoni, elämäni… Enkähän minä harmista tahi loukatusta itserakkaudesta tahdo heiltä kiskoa pois sitä lumoavaa harsoa, jonka lävitse ainoastaan tottunut katse voi tunkea. En ollenkaan, kaikki, mitä heistä puhun, on vain seuraus —