— Uskotko nyt, että minä sinua rakastan? Oi! kuinka kauan minä emmin ja kauan kärsin… vaan sinä teet kanssani, mitä tahdot.
Hänen sydämensä sykki kovasti, kätensä olivat kylmät, kuin jää. Sitten seurasi mustasukkaisuuden toruja ja valituksia. Hän vaati minua tunnustamaan itselleen kaikki ja sanoi nöyrästi kärsivänsä muutokseni, sillä hän toivoi minulle ainoastaan onnea. Minä en tätä täydellisesti uskonut, mutta rauhoitin häntä valoilla, lupauksilla y.m.
— Siis sinä et nai Mary'ä? etkä rakasta häntä?… Mutta hän luulee… tiedätkö, hän, polonen, on sinuun silmittömästi rakastunut!…
* * * * *
Kahden aikaan yöllä avasin minä ikkunan, ja, sidottuani yhteen kaksi shaalia, laskeuduin alabalkongille, pitäen kiinni patsaasta. Neidin luona paloi valkea. Mikä minut lienee vienyt tälle ikkunalle! Uudin ei ollut kokonaan suljettu, ja minä saatoin heittää uteliaan katseen huoneen sisustaan. Mary istui vuoteellaan, kädet ristissä polvilla; hänen tuuheat hiuksensa olivat kootut nipuilla reunustettuun yönättyyn; suuri tulipunanen huivi peitti hänen valkoiset olkapäänsä ja pienonen jalka piileili kirjavissa persialaisissa kotuissa. Hän istui hievahtamattomana, pää rinnalla; pöydällä hänen edessään oli avattu kirja, johon hänen silmänsä, täynnä, selittämätöntä surua, näkyivät tuijottavan, ja sadannen kerran lukevan samaa sivua, ajatusten ollessa kaukana poissa…
Silloin liikahti jotakin pensaan takana. Minä hyppäsin balkongilta alas nurmelle. Näkymätön käsi tarttui hartioihini.
— "Ähäs!" sanoi karkea ääni: — "jouduitpas kiinni!… käypäs vielä yökengässä nuorten ruhtinattarien luona!"
Pidä kiinni lujasti! huusi toinen, hypäten esiin nurkan takaa.
Ne olivat Grushnitski ja rakuuna-katteini.
Minä sivalsin jälkimäistä nyrkillä päähän, heitin hänet kumoon ja juoksin pensaiden väliin piiloon. Minä tunsin kaikki käytävät puutarhassa, joka kalttoi meidän taloihin päin.