— Ottakaa kiinni varkaat!… huusivat he; kuului pyssyn paukaus, ja suitseva tulppa putosi melkein jalkojeni viereen.
Tuokiossa olin minä jo huoneessani, riisuin ja panin maata. Tuskin oli palvelijani ennättänyt panna oven lukkoon, kun Grushnitski ja katteini alkoivat kolkuttaa.
— Petshoorin! makaatteko? oletteko siellä?… huusi katteini.
— Makaan, vastasin minä vihaisesti.
— Nouskaa ylös! — varkaita… Tsherkessejä…
— Minussa on nuha, vastasin minä, pelkään vilustuvani.
He menivät pois. Suotta minä heille vastasin, olisivathan ainakin tunnin ajan vielä minua hakeneet puutarhasta. Sillä välin syntyi kauhea häiriö. Linnoituksesta kiidättivät kasakat, kaikki joutui liikkeelle ja ruvettiin etsimään Tsherkessejä joka ainoasta pensaasta. Tietysti ei löydetty mitään. Mutta moni jäi, luultavasti, siihen varmaan uskoon, että jos linnue olisi näyttänyt enemmän uljuutta ja nopeutta, niin ainakin pari kymmentä rosvoa olisi jäänyt paikalleen.
27 p. Kesäkuuta.
Tänä aamuna kaivolla ei muuta puhuttukaan, kuin Tsherkessien yöllisestä hyökkäyksestä. Juotuani määrätyt lasilliset vettä ja käveltyäni noin kymmenen kertaa pitkin pitkää lehmuskujaa, kohtasin Veeran miehen, joka juuri oli palannut Pjätigorskista. Hän tarttui käsivarteeni, ja me menimme ravintolaan einehtimään; hän oli hyvin huolissaan vaimostaan. "Kuinka hän oli pelästynyt viime yönä!" sanoi hän, "ja eikös se pitänyt tapahtua juuri minun poissa ollessani". Me kävimme aamiaiselle nurkka-huoneen oven ääreen; siellä oli kymmenkunta nuorta miestä, joiden joukossa myöskin Grushnitski. Toistamiseen hankki minulle sallima tilaisuuden kuulemaan puheen, joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa. Hän ei minua nähnyt, enkä, niinmuodoin, voinut epäillä hänen tarkoitustaan; vaan sepä ainoastaan suurensi hänen vikaansa minun silmissäni.
— Ja olikohan ne sitten oikein totta Tsherkessejä? sanoi joku. — Näkikö heitä kukaan?