— Minä kerron teille koko totuuden, vastasi Grushnitski; mutta olkaa hyvät, älkääkä minua ilmi antako. Kuulkaa mitenkä asia oli. Eilen eräs mies, jota en tahdo mainita, tuli luokseni ja kertoi nähneensä kymmenen aikaan illalla jonkun hiipivän Liigovskien taloon. Huomattava on, että ruhtinatar oli täällä, mutta neiti kotona. Niinpä siitä yhdessä menimme ikkunoiden alle miekkoista vaanimaan.
Tunnustan, että olin kovin pelossani, vaikka kumppanini kyllä oli ahkerassa murkinoimistoimessa, sillä hän olisi voinut kuulla jotenkin ikäviä asioita, jos vain Grushnitski olisi aavistanut totuuden; mutta, sukkamielen sokaisemana, hän ei epäillytkään Veeraa.
— Niinpä, nähkäätte, jatkoi Grushnitski, me menimme, otettuamme mukaamme paljaalla ruudilla ladatun pyssyn, noin vain pelottaaksemme. Kahteen asti odotimme puutarhassa. Vihdoin — Jumala sen tiesi mistä hän ilmestyi, mutta ei vain ikkunasta, sillä se ei avautunut, vaan varmaankin tuli hän patsaan takana olevasta lasi-ovesta, — vihdoin, sanon minä, näemme jonkun laskeutuvan alas balkongilta… Koko ruhtinatar? — he? No, sen minä sanon, minkälaiset ovat Moskovalaiset neidit! Mitä sitten nyt enään voi uskoakaan? Me tahdoimme ottaa miehen kiinni, vaan hän riuhtasi itsensä irti ja pujahti, kuin jänis, pensaiden väliin; silloin minä häntä ammuin.
Grushnitskin ympärillä kuului uskomattomuuden mutinaa.
— Te ette usko? pitkitti hän: annan teille kunniasanani, että kaikki on totinen tosi, ja, todisteeksi teille, vaikka sanon sen herran nimenkin.
— Sano, sano, kuka se on! kaikui joka haaralta.
— Petshoorin, vastasi Grushnitski.
Samassa nosti hän ylös silmänsä — minä seisoin ovella hänen vastassaan; hän punastui kauheasti. Minä astuin hänen luokseen ja sanoin harvaan ja selvästi:
— Minun on kovin sääli, että tulin sisään sen jälkeen, kuin jo olitte antaneet kunniasananne mitä inhottavimman panettelun vahvistukseksi. Läsnäoloni olisi vapauttanut teidät liiasta halpuudesta.
Grushnitski hypähti pystyyn paikaltaan ja oli sydäntyä.